Katoovaisuudesta

Katoovaisuudesta Kirjoittanut Juhana Cajanus

Etkös ole, ihmisparka,

            aivan arka,

Koskas itket päivät yöt,

Koska suret suuttumatta,

              puuttumatta

Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla

          vierahalla

Luojan laitoksen perään:

Hyvät, huonot lapsinensa,

              lankoinensa

Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa,

               maaksi murtaa

Hirmukourilla kovin;

Turhat toivot, toivotukset,

                voivotukset

Parkusuussa pelkurin.

Poies parku paneminen,

           katsominen

Kaiken mailman menoja;

Katso kaikki katseltavat,

             kuunneltavat,

Eikö kaikk’ oo loppuva?

Mitä maassa mateleepi,

           käveleepi,

Maaksi pitää muuttua;

Mitä puussa piiskuttaapi,

              kuiskuttaapi,

Puusta pian putoaa.

Lennä lintu minkä lennät,

            et sä lennä

Kovan kuolon käsistä;

Saa se linnun lentävänkin,

             rientävänkin,

Tuuleksentelemasta.

Kell’ on ruumis raittihimpi,

             rautaisempi,

Kuin on kalalla meren?

Surma toki surmeleepi,

              turmeleepi

Kalakarjankin veden.

Hauta valmis vähäisillä

           kalasilla

Hirmuhauin kuvussa;

Hauin hauta kuohuvassa

          kattilassa,

Puhuvan myös povessa.

Ruohot raukat raukenevat,

           ehkä ovat

Kukassansa koreat;

Puut ei pääse paksujuuret,

             pienet, suuret

Kasvaissansa kaatuvat.

Kivet kovat kallioilla,

             kankahilla

Mullaks rikki murretaan;

Rauta kaikki repäisevä,

              raateleva

Ruostehelta raadellaan.

Ei niin vähää, väetöntä,

            voimatonta,

Jota surma säästänee;

Ei niin vahvaa, väellistä,

              voimallista,

Joka kuolon kestänee.

Kannelle jos kaiken ilman

          heität silmän,

Sitä tutkit tapoineen:

Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy,

              poikkee, pyöryy

Taivas kirkas tähtineen.

Kerran kääntyy kääntymästä,

          vääntymästä,

Kääntyy kääntymättömäks,

Kääntyy käskyllä kovalla

             Kaikkivallan

Tyhjäksi, tavattomaks.

Täm’ on tuoni tulisella

           taivahalla,

Tämä tähtein pesällä,

Täm’ on ikä ihanalla

           auringolla,

Vahvuus tää vahvuudella!

Siis ei ole olevata,

           pysyvätä

Tämän mailman menoissa:

Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu,

              kaikki puuttuu

Luojan luotuin seassa.

Tätä aina ajatella,

           muistutella

Pitäisi sun syntisen;

Tästä ottaa ojennusta,

               huojennusta

Säikähtyissä sydämmen.

Mik’ on ilo rikastua,

           rakastua

Kaupungissa katoovain?

Mik’ on ilo oleskella,

               asuskella

Tässä tilassa turhain?

Etsi muuta elantoa,

           olentoa,

Pyydä taivahan taloon;

Etsi meno muuttumaton,

            puuttumaton,

Pyri pyhien iloon!

Siell’ on riemu rikkahampi,

             runsahampi

Asunnoissa taivahan,

Siellä laulat lapsinesi,

                lankoinesi

Voiton virttä Jumalan.

Kosk’et koskaan kuolematta,

            katoomatta

Sinne täältä tulla saa;

Sydän sulla, syntisparka,

               aivan arka,

Että suret kuolemaa!

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.