Katkera kyynelten kylvö
Katkera kyynelten kylvö. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
- Kallellansa mäen rintehellä
- Kantoisella seisoi mökki huono.
- Asukkaana siellä nuori vaimo
- Odotteli mieron tieltä miestään;
- Rukillansa toimi elatustaan,
- Joka usein oli niukanlainen.
- Usein painui päänsä surun lyömä
- Liljan lailla kohti rukkiansa,
- Usein kyynelehestänsä kastui
- Lanka, vaippa, villat sylissänsä. –
- Aamusella ani varhain kerran
- Mökkiin saapui poika kirjeen kanssa:
- ”Miehes murhattuna metsätiellä
- Tavattu on toises pitäjässä.”
- Tuonko surullisen sadon antoi
- Vaivaiselle kyyneltensä kylvö!
- Suruissansa alas vaipui vaimo,
- Vaivoin toki vielä tuosta nousi;
- Raskaammaksi tuli kohtalonsa,
- Tuntenut ei yksin olevansa,
- Lasta ruokki sydän-verellänsä.
- Kyyneleitä kylvi taasen vaimo,
- Sadoks toivoi onnen lempilasta.
- Kuluttua jonkun vuosi-kauden,
- Entisellään seisoi mäellä mökki;
- Asukkaissa toki muutos nähdään:
- Vaimo, vaaleampi entistänsä,
- Silmät punaiset kuin konsanansa,
- Sylissänsä kantaa poika-lasta
- Puna-poski, muoto-pyöryläistä.
- ”Jospa Luoja antais ajan juosta,
- Lapsoseni venyä varrellensa”!
- Näin on mietti vaimo vaiteloinen,
- Toivoin kyyneltensä palkintoa.
- Kulunut on vuotta viisitoista
- Ajasta, kun maailmahan loihe
- Tuntemamme vaimo vaitelonsa
- Täytteheksi suuren konehiston,
- Maailman mi täyttää mahdillansa.
- Monta nuorukaista sillen aikaa
- Miehen mitan ompi saavuttanna,
- Monta lasta äidin helmasesta
- Lattialle nuorikoksi lasken.
- – Neljäkymmentä on vuotta nähny
- Vaimo, joka kirkkotietä kulkee
- Johdatellen poika-pyöryläistä
- Liittoutumahan Luojan kanssa.
- Kirkon kuorihin jo saapuu poika
- Äitin saattamana solkenansa,
- Lautaan asti liioin luopumatta.
- Kyynel-kylvö nähdään ennellänsä,
- Sadon, siunauksen Herra tuonee.
- – Juhlallinen seuras hetki, jolloin
- Kuorissa polvensa notkistavi
- Poika kymmenien muiden kanssa.
- Äiti silloin silmät ylös loihe,
- Toivottaen taivaan varjelusta
- Liitolle, mi luodut yhdistävi.
- Kirkosta kun kotiin saapui poika
- Äitin saattamana solkenansa,
- Vaimo taasen kyyneleitä kylvi,
- Sadoks’ toivoi varrellista miestä;
- Silmät loihe kohden korkeutta,
- Lausui: ”Pyhä Isä, taivaan Herra,
- Kiitos – rukous Sulle kaikukohon!
- Kiitos siitä, min jo saanut olen,
- Lapsen kunnialla maailmoille.
- Kunnialla lattialle lasken,
- Kunnialla kasvattanut siksi,
- Ett’ on miehen mitan saavuttamia,
- Armostasi, suomastasi Luoja!
- – Rukouksen kannan Sulle siksi.
- Että vasta kätes vahva valta
- Estäis nuorikkoa nousevata
- Mailman myrskylöissä murtumasta!”
- Näinpä lausui vaimo vaaleainen
- Pojan pulskeaisen puolteheksi
- Kau’an aikaa elit yhdess’ sitten
- Kanssa puolikunto poikasensa.
- Jopa luuli vaivat palkituksi,
- Kyyneltensä sadon tehneen vaimo;
- Huomannut ei, miten nurkkasessa
- Vihollinen piili peitossansa,
- Onnelle mis hautaa kaivelteli.
- – Juopumus, tuo kansain mätähaava
- Liikkui seutuvilla tuhoinensa
- Nuoret, vanhat vieden seurassansa,
- Temmas nuorukaisen muiden kanssa,
- Kuni peikko lapsen nukkuvaisen
- Salaa kääppäjävi kätkyestä.
- – Äiti, huomattua tuhon hetken
- Lähenevän, itki kyynelillä
- Aina haikeemmilla entistänsä;
- Pojastansa puhui Luojan kanssa.
- Luoja Pyhä, Taatto taivahinen
- Kuulevan ei nähnyt kuikutusta,
- Kosk’ei kurjain apuun kiirehtinnä.
- – Sekin viisas neuvopäätöksensä. –
- Aika kului, kuten aika muulloin;
- Kukin toimi itse eduksensa,
- Kurja vaimo eteen poikasensa
- Rukousten huokausten työtä,
- Kyyneltyötä kaiken katkerinta.
- Lähelläpä toki oli päästö,
- Vaimolla mi paulat ratkoavi,
- Kurjuuksien piukka-pidäkkehet.
- Toki ensin kyyneltensä sadon
- Täytettynä näki, päätettynä:
- Poika, huokausten lempi lapsi
- Ainaisesti käyttäi kohti naista,
- Omakseen min katsastanut oli.
- Nainen tuosta surun täyttämänä
- Sulhollensa huoltaan vaikeroitsi.
- Poika, äidiltään ei konsanansa
- Valitusta, huokausta kuullut,
- Sanoi: ”Käyttäyt kuin kehno kurja,
- Jolle surman palkka paras oisi!”
- Tuota kuultuansa neito nuori
- Tuonen tuhon teki tuimanlaisen:
- Vuoren jyrkänteeltä alas syöksyi;
- Siinä surma ehkä pienoisenki.
- Tuota kuultuansa nuorukainen
- Kävi entistänsä hurjemmaksi,
- Kunnes kerta surmas kolmannenki,
- Ystävänsä, kasvukumppalinsa,
- Joka naisen surmaa surkutteli,
- Soimasi tuon petollisen puuskaa.
- Nyt oil surman luku yhtä vailla
- Kolmen edellisen palkintona.
- – Vanki hökkelissä tuleentunna
- On nyt vaimon kylvö kyynelinen.
- Siellä makaa kivipermannolla
- Jähmeänä kurja kuolon osa,
- Kaulallansa, otsallansa merkki,
- Kuolon merkki, oma painamansa.
- – Viime kohtausten kestäessä,
- Vaimo – ennen kaunis yleväinen –
- Harmaat hapset ompi saavuttanna,
- Hapset harmajat ja muodon mustan.
- – Tuonko kurjan palkan kantoi vainen
- Vaivaiselle kyyneltensä kylvö!
- Kaiken viimein kuultuansa, vaimo
- Päätökseksi lausui huokumatta:
- ”Lie jo, Pyhä Isä, mitta täysi,
- Lie jo täyttämäsi malja tyhjä!
- Päätteheksi anna riemun viinaa,
- Riemun, levon, toivon, rauhan malja!”
- Näin hän lausui kalman’ kalpeana,
- Näin hän lausui, sitte vaipui vainen
- Liljan lailla kohti nurmikkoa.
- Kyynel kiilsi silmäss’ umpuvassa;
- Se ol kyynel toivon, autuun kyynel.
- Näin hän nautti levon, rauhan maljan,
- Autuun maljan muita makeamman.
Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.