Katkera kyynelten kylvö

Katkera kyynelten kylvö.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Kallellansa mäen rintehellä
Kantoisella seisoi mökki huono.
Asukkaana siellä nuori vaimo
Odotteli mieron tieltä miestään;
Rukillansa toimi elatustaan,
Joka usein oli niukanlainen.
Usein painui päänsä surun lyömä
Liljan lailla kohti rukkiansa,
Usein kyynelehestänsä kastui
Lanka, vaippa, villat sylissänsä. –
Aamusella ani varhain kerran
Mökkiin saapui poika kirjeen kanssa:
”Miehes murhattuna metsätiellä
Tavattu on toises pitäjässä.”
Tuonko surullisen sadon antoi
Vaivaiselle kyyneltensä kylvö!
Suruissansa alas vaipui vaimo,
Vaivoin toki vielä tuosta nousi;
Raskaammaksi tuli kohtalonsa,
Tuntenut ei yksin olevansa,
Lasta ruokki sydän-verellänsä.
Kyyneleitä kylvi taasen vaimo,
Sadoks toivoi onnen lempilasta.
Kuluttua jonkun vuosi-kauden,
Entisellään seisoi mäellä mökki;
Asukkaissa toki muutos nähdään:
Vaimo, vaaleampi entistänsä,
Silmät punaiset kuin konsanansa,
Sylissänsä kantaa poika-lasta
Puna-poski, muoto-pyöryläistä.
”Jospa Luoja antais ajan juosta,
Lapsoseni venyä varrellensa”!
Näin on mietti vaimo vaiteloinen,
Toivoin kyyneltensä palkintoa.
Kulunut on vuotta viisitoista
Ajasta, kun maailmahan loihe
Tuntemamme vaimo vaitelonsa
Täytteheksi suuren konehiston,
Maailman mi täyttää mahdillansa.
Monta nuorukaista sillen aikaa
Miehen mitan ompi saavuttanna,
Monta lasta äidin helmasesta
Lattialle nuorikoksi lasken.
– Neljäkymmentä on vuotta nähny
Vaimo, joka kirkkotietä kulkee
Johdatellen poika-pyöryläistä
Liittoutumahan Luojan kanssa.
Kirkon kuorihin jo saapuu poika
Äitin saattamana solkenansa,
Lautaan asti liioin luopumatta.
Kyynel-kylvö nähdään ennellänsä,
Sadon, siunauksen Herra tuonee.
– Juhlallinen seuras hetki, jolloin
Kuorissa polvensa notkistavi
Poika kymmenien muiden kanssa.
Äiti silloin silmät ylös loihe,
Toivottaen taivaan varjelusta
Liitolle, mi luodut yhdistävi.
Kirkosta kun kotiin saapui poika
Äitin saattamana solkenansa,
Vaimo taasen kyyneleitä kylvi,
Sadoks’ toivoi varrellista miestä;
Silmät loihe kohden korkeutta,
Lausui: ”Pyhä Isä, taivaan Herra,
Kiitos – rukous Sulle kaikukohon!
Kiitos siitä, min jo saanut olen,
Lapsen kunnialla maailmoille.
Kunnialla lattialle lasken,
Kunnialla kasvattanut siksi,
Ett’ on miehen mitan saavuttamia,
Armostasi, suomastasi Luoja!
– Rukouksen kannan Sulle siksi.
Että vasta kätes vahva valta
Estäis nuorikkoa nousevata
Mailman myrskylöissä murtumasta!”
Näinpä lausui vaimo vaaleainen
Pojan pulskeaisen puolteheksi
Kau’an aikaa elit yhdess’ sitten
Kanssa puolikunto poikasensa.
Jopa luuli vaivat palkituksi,
Kyyneltensä sadon tehneen vaimo;
Huomannut ei, miten nurkkasessa
Vihollinen piili peitossansa,
Onnelle mis hautaa kaivelteli.
– Juopumus, tuo kansain mätähaava
Liikkui seutuvilla tuhoinensa
Nuoret, vanhat vieden seurassansa,
Temmas nuorukaisen muiden kanssa,
Kuni peikko lapsen nukkuvaisen
Salaa kääppäjävi kätkyestä.
– Äiti, huomattua tuhon hetken
Lähenevän, itki kyynelillä
Aina haikeemmilla entistänsä;
Pojastansa puhui Luojan kanssa.
Luoja Pyhä, Taatto taivahinen
Kuulevan ei nähnyt kuikutusta,
Kosk’ei kurjain apuun kiirehtinnä.
– Sekin viisas neuvopäätöksensä. –
Aika kului, kuten aika muulloin;
Kukin toimi itse eduksensa,
Kurja vaimo eteen poikasensa
Rukousten huokausten työtä,
Kyyneltyötä kaiken katkerinta.
Lähelläpä toki oli päästö,
Vaimolla mi paulat ratkoavi,
Kurjuuksien piukka-pidäkkehet.
Toki ensin kyyneltensä sadon
Täytettynä näki, päätettynä:
Poika, huokausten lempi lapsi
Ainaisesti käyttäi kohti naista,
Omakseen min katsastanut oli.
Nainen tuosta surun täyttämänä
Sulhollensa huoltaan vaikeroitsi.
Poika, äidiltään ei konsanansa
Valitusta, huokausta kuullut,
Sanoi: ”Käyttäyt kuin kehno kurja,
Jolle surman palkka paras oisi!”
Tuota kuultuansa neito nuori
Tuonen tuhon teki tuimanlaisen:
Vuoren jyrkänteeltä alas syöksyi;
Siinä surma ehkä pienoisenki.
Tuota kuultuansa nuorukainen
Kävi entistänsä hurjemmaksi,
Kunnes kerta surmas kolmannenki,
Ystävänsä, kasvukumppalinsa,
Joka naisen surmaa surkutteli,
Soimasi tuon petollisen puuskaa.
Nyt oil surman luku yhtä vailla
Kolmen edellisen palkintona.
– Vanki hökkelissä tuleentunna
On nyt vaimon kylvö kyynelinen.
Siellä makaa kivipermannolla
Jähmeänä kurja kuolon osa,
Kaulallansa, otsallansa merkki,
Kuolon merkki, oma painamansa.
– Viime kohtausten kestäessä,
Vaimo – ennen kaunis yleväinen –
Harmaat hapset ompi saavuttanna,
Hapset harmajat ja muodon mustan.
– Tuonko kurjan palkan kantoi vainen
Vaivaiselle kyyneltensä kylvö!
Kaiken viimein kuultuansa, vaimo
Päätökseksi lausui huokumatta:
”Lie jo, Pyhä Isä, mitta täysi,
Lie jo täyttämäsi malja tyhjä!
Päätteheksi anna riemun viinaa,
Riemun, levon, toivon, rauhan malja!”
Näin hän lausui kalman’ kalpeana,
Näin hän lausui, sitte vaipui vainen
Liljan lailla kohti nurmikkoa.
Kyynel kiilsi silmäss’ umpuvassa;
Se ol kyynel toivon, autuun kyynel.
Näin hän nautti levon, rauhan maljan,
Autuun maljan muita makeamman.


Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.