Katkelma Lapin laulusta

Katkelma Lapin laulusta. (Vanha Kehno laulaa:) Kirjoittanut Juhani Siljo

Työ tuhma, tehty mun nimissäni,

nyt liki taivaita ilkkuu, luihkaa:

nyt mitä, Lappi, sa laulelet,

mitä miettii aivos, mitä syömes suihkaa?

Voi, vihaa suihka ei sydän suuri,

voi, sotaa aivot ei ajattele;

maa rauhan on Lappi ja lemmen maa,

sen suonet muuta ei suihkaele.

Vain yksi jäljellä kotiperu

sill’ on: uni, ruokkima haave-hauteen.

Se saamiks saamin viel’ ilmaisi,

jot’ en vuoteen nähnyt mä kymmenkauteen.

Niin, uni! Ja unessa viisastuihan

mies muinen, – mut on jo sekin toista:

se on helmi, sioille heitetty,

siit’ älyä ei sian silmään loista.

Yhä sokeemmaksi se tuhraa tursaan,

yhä pöhöttää totinaaman pahan,

ja joi’ut maineiksi joutilaan

se hautoo höyryissä mäskimahan.

Pää unta kestää, ei järkivähää,

se siell’ on viisainta kokemusta.

Laps’ sietää torttua, vitsaa ei,

– se siellä kuria, kasvatusta.

– Sä synny poikana pomo-lapin,

sä kehtoon vierähdä kansalliseen:

oot maasi ihme ja ihastus,

jo kehtoos kuulet sen ehtimiseen;

ens’ aivastuksesi kirjaan viedään,

kun hampaan saat, olet satuprinssi,

kun parut, huolesta tummenee

joka setäs, tätisi silmälinssi;

imet hunajata – niin, ime, ime! –

vaan siihen totut sä iäksesi:

kunis Ruotsin punsseihin rupeat,

on tutti uskosi, autuutesi.

Kun koulukirjoista luet kerran:

»myös lappi petulla muinen eli,

– jos selvän rukiin sai syödäkseen,

voi pahoin siitä, niin oudosteli»,

niin pahoin voit sinä lukemastas:

sä sian ruuaksi tiedät rukiin,

–- sun kaakkus vehnää on Venäjän,

ruis tuskin piioilla menee mukiin.

Sa katsot valkoista hipiääsi

ja kirjas tietoa tutkit kummaa:

es’isäis ollehen sanotaan

kotakansaa huolesta, savusta tummaa;

– sa rotus uskoisit uljaammaksi,

sukujuures taatummin arvoisikses,

– kuin sinut voikaan ne versoa,

kuin sopii nuo esivanhemmikses? –

Niin elät kuitenkin kaikitenkin,

kuin oisi suurempi syntyperäs:

se usko ainoa uskos on,

se elinhermos, se silmäteräs;

niin kasvat onnesi kantamoinen,

et koskaan varvasta kiveen loukkaa:

hyvin sahviaaneilla suojellaan

kesin, talvin jalkaasi rotusoukkaa;

naiskädet vaalivat, vartioivat

sua puntarpäästä niin harmaapääksi,

sinut »maasi toivoksi» ristitään,

(kun synnyit kansasi syöttilääksi).

Voit joskus unta sä nähdä pahaa,

es’isäis kauhuista erämailla,

koet joskus kauhua itsekin,

kun kuppaa sääski sua lemmon lailla,

ja itkunvärveeseen suusi vääntyy,

– vaan koht’ on lääkitty vaivas, vammas,

sun luonas piikoja parveilee,

sun peittää suudelmin pappas, mammas.

Sa tarhakukkana kasvat, tuoksut,

on sulle viima ja nälkä vieras,

– vaan sielus saa vian, sattumoin

jos nurmiheinä sua varteen hieras.

On tarkoin aidattu elos tanhut,

ties selvä kehdosta hautaan asti,

– et eksy tuiskuihin tunturein,

teet varmaa taivalta vakavasti,

et koskaan tarhasta metsiin kaipaa,

vaan kilpaan valon ja valistuksen

jo lasna syhyy sun sielusi,

– suku takaa kilvalles kruunauksen.

Tien kodin helmasta koulun helmaan

käyt nauha kaulassa, karitsainen,

käyt kaulanauhassa kulkunen,

ja siinä helinä hopeainen:

»näin astuu kauniisti karitsainen,

maan armaan toivo ja taivaan lempi:

ja taivas mulle on matkanpää,

maan onni määräni läheisempi».

Maas isäin silmiä palvelemaan

hyvin kyllä taivutkin, tuota pikaa:

et ole hurtta, et aitomus,

ja ryhdissäsi ei mitään vikaa;

vaan maasi äidit voi kaunaa kantaa,

kun porsaanrei’istä käymään opit,

kun tieltä tarhoihin pujahdat

ja ainoot mansikat suuhus nopit;

(ne sulle kasvoihan, sepä tietty,

vaan vaimoin tapa on kaunaa kantaa

sua mansikoilleen he haluais,

vaan niit’ ei lahjaksi tahtois antaa).

Niin, lemmen opit sa opin tiellä,

kun vielä märkä oot korvais takaa,

se ensi oppis, se viimeinen,

pian sielus siinä iki-unlaan makaa;

niin, lemmen opit, jos muut’ et mitään,

sulotemput taitavat lemmenhovin:

jos äly sinuun ei suostukaan,

on sulle onnetar aulis kovin;

sinut jälleen onnetar kätilöipi,

taas kapaloi sinut eloon uuteen,

sinut uskoo käsiin maas tytärten,

– sa uskot vain osas sankaruuteen;

suku-uskos säilyy, jos muu ei mikään,

jos onnen poutaan älys oraat kuolee,

jos kultavuoria viisauden

pääs aseet turhaan, iki-turhaan vuolee.

Ja pyöreäksi käy pieni pääsi,

ja pieni viisautes pyöristäytyy:

»kun maani pappoja pokkaa vain,

mun näenhän hyvin käydä täytyy;

ja ma pokkaan kyllä, – kun muut’ en mahda,

ja mun hyvin käy, – kun ei taida toisin»;

ja porras portaalta ylenet,

oi pokko, tunnuksin miehenmoisin.

Niin, tunnuksesi – sun uskos sukuus,

ja kannuksesi – oman nimes kaiku:

ne kilpa-askeles keventää,

sun mieltäs nostaa kuin uhrihaiku;

– tuo uskos, josta et kilvoitellut,

tuo nimes, sattumakaupoin saatu,

jalo kannus, syntymäll’ ansaittu,

– kas siinä sankarilahjais laatu.

Ain’ auttaa Jumala herrasmiestä!?

– sen kuulit kehtoos, sen itse koet,

kun herrasmiehenä unohdat

es’isäis kotain nälät, karstat, noet,

kun koulus käyneenä teikaroiden

kivikatua mittaat maas »residenssin»:

niin, joutohetkinäs saavutat

elontyöhös korkeimman »kompetenssin».

Sä löytään parkettileijonaksi,

ja tieltä lemmen ja tanssimisen

näät etees aukeevan piankin,

min mielit vain, uran kansallisen;

niin, kansallisen, Lapin-kansallisen:

mi kunniata ja rahaa takaa,

mi maksaa syöminkis, juominkis,

pääs tyhjän pääomast’ osingot jakaa.

Ja kun karkeloinut oot kyllältäsi,

maan toivontähtenä tuikahdellen,

suurtöiden urille uhraudut,

(– vain maasi pienuutta valitellen),

tyyssijas, sielusi painopisteen

pois humusta tanssisalien siirrät:

saman viivan kodista kapakkaan

työtuntis tullen joka päivä piirrät;

käyt tuuma tuumalta uras uljaan,

kun kiviä astut – et toki multaa –

myös aatos päässäsi astelee:

»viel’ oisko kyllältä Lapissa kultaa?»

Niin, pyöröss’ astuvi aatoksesi,

kun ruhos kasvaa ja pyöristäytyy:

»kun kultaa kyllin mä kokoon saan,

niin kumartaa mua kansan täytyy».

Ja kertomuksesta koulukirjas

sa muistat hulluutta muinaislapin,

joka kultarannoilla jokien

vain kalaa pyys, eli nipin-napin,

vaan lapsirääsyin vain huviksensa

joen kultahietaa soi käsin kaivaa,

– niin, selvään saamista nähdä saa:

kun aju nukkuu, näkee ruumis vaivaa.

Vaan sinä, – tomppelin pojanpoika –

sa kullanhuuhdonnan taidat tarkoin,

vaikk’ ethän usein maas jokia nää

ja kaupungistasi lähdet arkoin:

vain papereilla sa huuhdot kultaa,

vain niitä täyttelet, niitä sakkaat

ja niillä itseäs ikuistat

ja niistä ruokit sa unes rakkaat;

näät unta siitä, mill’ lasna leikki

isoisäs, laulaissa suven laineen,

sä miesnä siitä päämääräs teet,

sä sillä itselles leikit maineen.

Ja tarkoin tuiskuilta tuntureiden

sä nenäs suojaat ja kitas, nielus,

vaan kultavihmassa tuiskuaa

pian umpipäihinsä uljas sielus;

vain salasyntejä sielus hautoo,

vaan yö se peittää sun tursaan-polkus,

ja päivin jälleen oot miesten mies,

ja kansas kuva on tyyni kulkus:

kun ulkomaisessa peskiss’ astut

ja silkinkiiltävin tornilakein

ja hevonnahkaisin kallokkain

ja porsaannaamallas hymy makein,

ja salkku turpea kainalossa

ja siinä kansasi tulevaisuus

– pääseita ilmetty, Beive oot,

kai lihaksi tullut uus-lappalaisuus!

Sua »tirehtööriksi» tittelöidään,

työs: koota työttäsi voitot, korot,

ja maasi miehiltä huuhtomoos

salakähmää suoltaa rahat, konnut, porot,

ja voimavaunuissa ryntäin rohkein

sukus ylevyyttä ja kunniata

ja arvonimeäs edustain

pääst’ ajaa päähän avoin voiton rata.

Vaan sattui, sattuipa seidallekin

paha päivä joskus ja kuuma olo,

hikihetki katveessa Lapin yön,

pojan laihan kourissa leikki nolo:

kun saituriksi sen saarni keksi,

sen pahoin peijaavan häntä luuli,

– pois siltä kielsi hän kolehdit,

jopa kimppuun kävi kuin tundran tuuli,

sen kaasi kallio-alustaltaan,

suin-päin sen tanteren puoleen heitti,

kovin hautoi hartialihat sen

ja solvauksin polon juipin peitti.

Ja samoin sulle, uus seita, samoin

voi tunti sattua tuimanlainen,

ja elos hetkeksi hämmentää

voi murhenäytelmä kotimainen:

kun maasi miehiä nypit liioin

ja liioin luottoos ja nimees luotit,

– vaan miehet nousevat närkästyin

ja tuimat heillä on virren nuotit,

ja he kysyy sulta sun kunniatas

ja mitä korska sa tavoittelit,

ja papereistasi tiedustaa,

mitk’ ovat taitonas taikapelit,

mik’ onnes syy, mikä parhain arpas,

kun maalle muulle on arpa nurja,

– ja he huutaa:»veijari huikea!»

ja huutaa:»tunnoton, juuttaan turja!»

Ja pato syypä on suuren huutoon:

nimiriimuja muiden sa omin päisi

ja muiden kassoja käyttelit,

ne ettei homehtumahan jäisi,

(ja vanhaa tapaa sa muistit hyvää:

ken venheen tarvitsi joen poikki,

omin päin sen lainasi mistä voi,

ja tyytyväisnä sill’ yli soikki);

lait omat käytit ja kurssit omat,

pääomas kasvua jouduttaakses,

(ja muistit: määrääs jos aiot sa,

muut kumoon aja, älä katso taakses!).

Kas siinä syytä on tomppeleiden

kovin sinuun kauhtua, hermostua,

sua syntipukkina kovistaa,

jopa kimppuus käydä ja lyödä sua –.

Vaan valeen seidalle saarni leppyi

ja kutsui jälleen sen kunniaansa

ja rasvoin voiti ja hautoi sen,

taas luotti lasna jo luottamaansa;

ja väleen luottavat sinuun jälleen

sun lähimäisesi, koko kansas,

kun näytät valkeina paperis,

kun hetkeks syrjään viet verkkos, ansas,

ja hetken teettelet katumusta

ja kääntymystäkin kummittelet,

luot nahkas, uudeksi sukeat,

tai hetken pillojas piileskelet:

niin sinuun onnetar suostuu jälleen,

voit pian heilua profeettana

työn kotimaisen, työn tuottavan,

työn-aatteen kansalliskaitsijana,

lyöt pystyyn yhtiöt, toiminimet,

ja henkes tulkeiksi lehdet pestaat,

ja »koko kansaasi» vetoat

ja julki juhlit sen kera ja kestaat.

Ja hyvä nimes sua varjoo jälleen,

ja osaat välttää jo kuperkeikkaa,

– ja silti kaakusta kansasi

kätes varma vahvimman viilun leikkaa;

niin edelleen elät kunniassa,

– jos ehk’et liialla kunnialla,

– jos ehk’ on kunnias luonutkin

sukus suuri, nukkuva nurmen alla;

ja kuolet tyynesti, – jos sa kuolet –:

pääs painat vasten täpötäyttä vatsaas;

ja kuvan porhosta Lapinmaan

yl’ aikain näyttää sun hautapatsaas.

– – – –

1915.

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.