Kas, tuuli on mieltynyt...

Kas, tuuli on mieltynyt... Kirjoittanut Oskar Uotila

Kas, tuuli on mieltynyt koivuhun norjaan,

Sen sieviin lehtiin, sen vartehen sorjaan;

Vaan koivu se notkuen nuokkuu ja huiskaa

Ja väistyvi tuulta, tää kuinka jos kuiskaa.

Sai lemmen jo koivulta aurinko uhkee;

Tän suudelmiinpa sen silmikot puhkee.

Mut tästäpä tuulella mieli on vinha,

Ja kostoa hautovi kateus inha.

Tuul’ ärjyen pois avaruutehen soutaa,

Ja riistäen, raastaen pilviä noutaa,

Ne tonkkina auringon etehen heittää,

Ja auringon lempeät katseet peittää.

Nyt pilvien rakohon aurinko lymyy

Ja katsovi myrskyä, katsoo ja hymyy;

Tuon tietävi laantuvan ankarimmiltaan,

Ja sitteppä saaki hän aamusta iltaan

Taas katsella, suudella koivua norjaa

Ja vartta sen kierrellä nuorta ja sorjaa.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset: lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.