Karkuri

Karkuri Kirjoittanut Julius Krohn

On musta yö; on synkkä syksy-yö;

rajusti rankkasade maahan lyö,

vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.

Kaikk’ ihmiset jo meni levollen,

elävät piilohon. Mut – mitä kuulen! –

Metsässä on kuin kävis ihminen!

Jo näen: tuossa läheneepi mies

taloa yksinäistä. Se kenties

on matkustaja eksynyt, hän varmaan

yömajaan pyrkii, ilomielissään

jo toivoo kohta helmaan unen armaan

vaivoista matkan päästä lepäämään.

Mut ovellenpa astuvan ei näy –

sivuitse hiljaa hiipien hän käy,

ja seisahtuupi ikkunaisen alle. –

Mit’ aikoo hän, kenties hän rosvo on,

mi talonväelle syvään nukkuvalle

tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

Sen näyttää koko muoto; partansa

tuo pitkä, siivoomaton, sakea;

likaiset ryysyt kulunehen puvun;

reikäinen kate pörhettyisen pään;

ja liike levoton, mi Kainin suvun

eroittaa muista ihmisveljistään.

Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies

todella oli. Moni täällä ties

jutella vielä töistä Korven Kustan,

vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.

Ijäti näin on jälki veren mustan

pois pesemätön, kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa,

ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.

Helpommin hengitettin, koska tiettiin:

jo Korven Kusta vangiks saatihin,

jo Siperian vuorten pohjaan vietiin,

mist ei voi päästä hengin elävin.

Mut onpa taas hän tänne osannut,

maan altakin nyt jälleen palannut

työhönsä vanhaan. Kädessäns’ on rauta;

sill’ ikkunalta luukun murtaa pois –

poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,

unesta heitä herättää jos vois!

Mut ihme! Liesi puolisammunut

on miehen kasvot täysin valaissut:

eip’ ollut sen, ken murhamiellä tuli,

tää katse lempeä ja suruinen!

Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,

ja kyynel viimein vieri poskellen.

Hän katsoi, katsoi vilkkumatta pois,

kuin sieluuns’ imeä tään näön sois:

tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti

sit’ unta, jonka puhdas sydän suo –

Näin katsoin seisoi Kusta aamuun asti,

vaan sitten astui nimismiehen luo:

»Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!

Käsiini pane tuttavani nuo!

Ja laittakaatte sitten vaikka minne!

Palanut tuolla mielen’ oli vain

yhdeksi hetkeks’ vielä päästä sinne,

miss’ äidin syliss’ istuskella sain!»

Kootut runoelmat ja kertoelmat, 1882.

Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.