Karjalan raatajille

Karjalan raatajille. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Kestit Karjala tuulissa kaakon ja lounaan,

viersit kaskea orjana pajarin ounaan.

Kolkko ja hymytön ain’ oli raatajas maja.

Kantelo vain oli itkujen soinnuttaja.

Nousit Karjala; raatajalapsesi nuopa

yhteistaistohon suurehen, jalohon urkes,

havahti köyhät; paljastui elon juopa,

entisaikojen pettävät harhat purkes.

Kaiuit Karjala herätyslaulua syvää,

kosketit työläissielua herkistyvää,

veljeysvirttä ja uskoa sytytit poviin,

kutsuit ponnistuksihin raudankoviin. –

Särkyi kantelo, mureni alla se painon,

sortui sotihin ankaran vihan ja vainon.

Itkua kätkee Karjalan immyt rukka,

juuriltaan on taitettu kaunehin kukka.

Kyliä kulkee Karjalan vaimot valkeet.

Sammunut on kotilies, ei lietso palkeet,

mierohon syöstynä lapset, voi, imeväiset, –

tuskan nuolet sinkovi nuo tulipäiset.

Harmaus saartaa nuoren ja nousevan miehen,

sortui sankarit vaarojen, vaivain tiehen.

Varhaisvanhana käy isät taakkaa kantain,

iloton laulu on metsien, lahtien, rantain.

Kuuntele laulua, helly jo, lämpene jälleen! –

Valitus tuo ei jatkua taitane tälleen.

Rintasi kirvota kielet, suistele soimat,

päästä jo valloilleen poves vangitut voimat!

Raatajakansa, sä nouse; jos pyrkinet kunne,

itsesi huomaa, aattehes tutki ja tunne!

pienten piltties vuoksi sa käy terästarmoin

oikeustaistohon! – Ethän kerjuri armoin!

Vitkaan vierähti aika ja jäi monet vaiheet,

Eespäin katsehet! Toivojen kasvaa aiheet.

Valkeat joutsenet kerta ne aaltoja soutaa.

Impyet taas kotilähtehen vettäkin noutaa.

Harmaus haihtuu, raatajan on ohimoilla

hymyä päivyen. – Kaikuu kentillä noilla

vapauslaulelon rohkea, syttävä loihtu. –

Raatajakansa, oi, aate on yössäsi soihtu!

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.