Karjalan kaipuu...

Karjalan kaipuu... Kirjoittanut Eero Eerola

Näin unta on nähty jo vuossadat aikaa,

on Herralta pyydetty, tehty on taikaa,

on sointuina kantelon kaihoisa soitto

ja huokaillut rannaton erämaa loitte,

on laulettu itkuvirsin vienoin jo silloin,

kun taatot Juman juhlia vietti suvi-illoin,

kun Laatokka läikkyili laajemmin pinnoin,

kun immet kulki lehtoihin kirjosolki-rinnoin,

ja paimentorvet soivat ja helaatulet paloi,

ja suuret surut sankareille suuren mielen valoi,

kun vyöryili muinoinen Saimaa ja Vuoksi,

ja otson polku opasti vain Imatran luoksi,

kun vaikeroivat vaarat ja korpien kohu,

ja ilmoissa soi ikituulien tohu,

näin kaihosi ne kaikki:

– Oi Karjalanmaa,

sinun lapsesi milloin ne yhtehen saa,

koko Karjala milloin on yhtä ja suurta,

kuin kansa sen on saman kantajan juurta!

Meni vuosisadat synkät ja soi sotatorvet,

tuli vierahat vallat, ja Karjalan korvet

ne raastoivat, polttivat tuhkaksi talot,

kun metsään jo pilkoitti auringon valot,

kaivonvintti kaatui,

kiukahat maatui,

kunnes piilopirteistä uusi siemen ehti,

ja uuden kerran kotipihan pihlaja lehti,

viertyä kymmenten vuosien hukkaan

puhkes ahot armahat taas kesäkukkaan.

Vuorotellen tähkäpää, nokkonen nousi,

miespolvet vaihtui, manan maille sousi.

Mut ain’ on ollut sama kaiho kanteloissa meillä,

jos miekan on käyty tai aurankin teillä,

ain’ on povi uskonut uljainta unta,

jos kesävirret vieri tai talvi puotti lunta,

jos toivehet kiitivät ilmojen pieltä,

tai halla ja huuhkat ne karkoitti sieltä.

Se vaivoissa varhain

on ollut voima parhain,

se usko uutta luonut

ja kauniiksi Karjalan kasvaa on suonut.

Kas, vainiot laajat jo lainehtii

nyt Karjalan heimon mailla,

rajan kansa on valmiina valveillaan,

se on valveilla vartiopaikallaan,

ja se seissyt on sankarin lailla.

Se ostanut omaksi on tämän maan

veren nuoren kallein hinnoin,

sen rinta on ollut Suomen suoja,

sen kanssa on kamppailut itse Luoja,

kun hehkui se helein innoin.

Ei Karjalan valkeita sammuttaa

itä ilkeä voi,

ne kelot ei soi,  »

jotka Karjalan kuoloa kuuluttaa!

Yli Karjalan kasvaa Suomen puu,

lujat oksat luo,

se suojan suo

myös Vienalle, konsa se valveutuu.

Koko Karjalanmaa

yht’ olkohon Kymistä Äänisen taa!

Kas Laatokan rannoilta Jäämeren teille

sama heimo se haastavi kaipuunsa meille.

Sen kaipuun me olemme ain etuvartijat,

olla meillä täytyypi kestävät hartiat,

että ne täyttyisi unet vuosisatain,

kangastaisi kaari kaunis auringonratain.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.