Karjalaisten laulu (1899)

Karjalaisten laulu. Kirjoittanut P. J. Hannikainen

Suloisessa Suomessamme

Oisko maata armaampaa,

Kuin on kaunis Karjalamme,

Laulun laaja kotimaa!

Lauluna sen kosket kuohuu

Järven aallot loiskuaa,

Säveleitä salot huokuu,

Ikihongat hunajaa.

Perintönä laulun juuret

Meill’ on muinaisajoilta,

Jolloin kaikki toimet suuret

Laulun tehtiin mahdilla.

Jolloin meidän kankahilla

Taitomiehet askaroi,

Nuotioilla nokisilla

Ongelmoita aprikoi.

Yli Suomenniemen vielä

Maine kuulu kulkevi,

Kuinka Väinön kannel siellä

Koko luonnon lumosi:

Kuinka Seppo taitoniekka

Sammon kirjokannen loi,

Tahi Kaukomielen miekka

Sotainnoin salamoi.

Ei oo meillä rikkautta

Eikä maamme viljavaa,

Vaan on laulun runsautta

Kylvämättä kasvavaa;

Sit’ ei pane idän halla

Eikä pohjan pakkaset,

Se ei sorru sortamalla,

Sitä ei lyö rakehet.

Kyll’ on kansa Karjalankin

Monet kovat kokenut,

Väkivallan raaimmankin

Iskut tuimat tuntenut;

Kestänyt on sodan pauhut

Sorrot vuosisatojen,

Sodan pauhut, vainon kauhut

Kolkot vuodet katojen.

Mutta meiltä laulun mahti

Mennyt maan ei rakohon,

Säveleiden sorja tahti

Viel’ ei vierryt pakohon;

Josko murhe mieltä painaa,

Tahi riemu kohottaa,

Laulu, soitto meiltä aina

Yhtä herkäst’ irtoaa.

Konsa vaino Suomeamme

Kovin kourin koettelee,

Silloin kurja Karjalamme,

Suomen surut soittelee,

Ja kun onnen päivän koitto

Suomellen taas sarastaa,

Silloin riemun suuri soitto

Karjalasta kajahtaa!

P. J. Hannikainen.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.