Karhunkirje Suomenniemeltä 18 26/3 89

Karhunkirje Suomenniemeltä 18 26/3 89. Kirjoittanut Antti Karhu

Tämän mahtavan ja luonnon vaatiman talven kovimmista pyryistä ja pakkasista päästyämme olemme nyt velkapäät jo virkistyttämään mieltämme kesäntulon suloisuuden toiveilla. Tähän muistuttaa meitä nuo ainoat talvi-pakkasessa ja tuiskuissa kanssamme kärsineet laululintumme ”Tiaiset” jotka nyt jo pihjaloissainme itaisina parittain hyppelevät, ja suven tuloa iloisina myöskin kanssamme odottavat ei ainoastaan iloisina vaan ehkäpä kiitollisinakin Luojan armahtavan käden hellästä kurituksesta. – Ah! kuinka monta liikuttavaa muistoa on ihmis-su’ulla muiden luotujen olon tarkasti harkitsemisesta, etenkin lintuisista, joista saamme parhaat kuvaukset seura-kumppammme täällä katoovaisuuden maassa vaeltaessamme! Voi kuinka kumisee mieleni tätä ajatellessa! vaan en tahdo nyt väsyttää lukijoita tällä kertaa; panen vaan tähän muinaisen runopätkän, joka on

Toinen runo.

Omasta kokemuksesta koonnut Suomenniemellä 1865, linnun pienistä pojista, Antti Karhu.

Minä ihan ensimäisen

Runon rustaillen rakensin,

Erään kerta kesäyöllä

Kahdenkymmenen ijällä,

Koska viina viekastutti.*)

Tupakka mun turmellutti,

Minä olen miettinynnä

Toisen runon rustaiella

Vaikkei nämä sanat satu

Runo veisulle vedellä

Kosk on kolmella sanalla

Paikoin pahasti pilattu, –

Sillä minun mietteheni

On liijan laajalle levinnä.

Vieläkö lie mulle kaikki

Milloin kokohon kerinnä. –

Yhtähyvin yrittänen

Minä runohon ruveta;

Jos ei satu, tuo ei mua

Aivan suuresti sureta. –

Taas on veisu veikkosille

Karhun kynnellä kynätty

Kuinka syntisen sydämen

Linnun poika liikuttaapi

Joka tuotakin todella

Tarkastellen tutkineeni. –

Minä kerta kyntämässä

Sydänmaassa synkiässä

Kumman kuusikon kolossa

Tämän runon rustaielin,

Tämän lauluni latelin. –

Käki kukku kuusikossa

Pieni lintu pensakossa

Pesän vieressä visersi

Lauloi Luojalle lujasti

Kiitoksia korkiasti

Ett’ oli elon ihanan

Siunauksen säädyllisen

Lainanna Luoja hänelle. –

Minä aineeni alotin

Tällä lailla laulamaan:

Katsos kuinka ihanaksi

Isän maja ihmiselle

Luotu lapsuuden ijälle

Niinkuin pesä pikkuisille

Linnun lentävän pojille

Koska emä elatukseo

Halull’ hartahal hakeepi.

Katsos, näin on linnun laita,

Vaik on mamman maja kaita,

Vaan kun emä unhottaapi,

Kahden puoleo katsahtaapi,

Ja kuin pääseepi pesästä

Elon etsiipi metsästä,

Sivallaipi siivillänsä,

Kohden kuusehen kuroten

Vaan kuin voimasta vähäinen

Puuhun pääsyllä putoopi

Lehdikkohon lepsahtaapi

Kuusen juurelle kumohon.

Siinä virret visertääpi

Laulut Luojalle latoopi

Elon entisen edestä

Että toivoopi todesti

Luojaltansa lohdutusta

Elon alkavan avuksi. –

Kuinkas nyt ihmisten elämä

Toki on tälläkiin erällä

Nyt on järki jo jälelle

Järjettömäin jääpymässä,

Tästä aine alkaneepi

Taistelu tutkinto tuleepi. –

Kuinka isät ikivanhat,

Äitii ijän äärettömän

Lapsiansa laupiaasti

Kasvattavat kaunihisti

Korkioissa kotiloissa,

Antavat elon ehosta

Hyvän hoidon helmassansa. –

Mikäs palkka on paraiten

Näistä nähty näytettävän

Vanhemmille vaivoistansa?

Ei ole isille iloa.

Emoloille ensinkänä

Tuosta toivoa todella.

Vanhemmille vaivan palkka

On vaan tappelu, torina

Kiropuheitten keralla,

Pahat sanat sammumatta,

Eikä kuulu kurjain suusta

Kiitosvirsiä viruvan

Luojan lahjojen edestä. –

Oiskos outo eli väärin

Jos ei kestäis mielin määrin

Suola leipä suomalaisten

Elatuksen eineheenä –

Luojan lahjat laitetaapi

Tehtäen törönlöröksi,

Jolla raitis ruumihimme

Turmellaapi tiettävästi

Tehtääpi kipukapinat

Siivottomat sielullemme

Ett’ on ijäti edessä

Hehkuava helvetissä

Anua vasta armo Luoja

Toiste uusi toinen mieli

Sydämmihin suomalaisten!

Ja lainatkoon Luoja minulle

Viisautta vanhempana,

Aina minun ajatella

Sananlasku laulujani,

Täytä toivoin armiasti

Luoja hyvä laupiasti!

Antti Karhu.

*) Tässä runossa on paljon outoa kieli-murretta vaan olis hyvä että annettaisin mennä näköisenään vanhan aikaiseksi muistoksi. Tekijän muistutus.

Lähde: Lappeenrannan Uutiset 2.4.1889.