Karhunkirje Suomenniemeltä 18 26/3 89

Karhunkirje Suomenniemeltä 18 26/3 89.

Kirjoittanut Antti Karhu


Tämän mahtavan ja luonnon vaatiman talven kovimmista pyryistä ja pakkasista päästyämme olemme nyt velkapäät jo virkistyttämään mieltämme kesäntulon suloisuuden toiveilla. Tähän muistuttaa meitä nuo ainoat talvi-pakkasessa ja tuiskuissa kanssamme kärsineet laululintumme ”Tiaiset” jotka nyt jo pihjaloissainme itaisina parittain hyppelevät, ja suven tuloa iloisina myöskin kanssamme odottavat ei ainoastaan iloisina vaan ehkäpä kiitollisinakin Luojan armahtavan käden hellästä kurituksesta. – Ah! kuinka monta liikuttavaa muistoa on ihmis-su’ulla muiden luotujen olon tarkasti harkitsemisesta, etenkin lintuisista, joista saamme parhaat kuvaukset seura-kumppammme täällä katoovaisuuden maassa vaeltaessamme! Voi kuinka kumisee mieleni tätä ajatellessa! vaan en tahdo nyt väsyttää lukijoita tällä kertaa; panen vaan tähän muinaisen runopätkän, joka on

Toinen runo. muokkaa

Omasta kokemuksesta koonnut Suomenniemellä 1865, linnun pienistä pojista, Antti Karhu.

Minä ihan ensimäisen
Runon rustaillen rakensin,
Erään kerta kesäyöllä
Kahdenkymmenen ijällä,
Koska viina viekastutti.*)
Tupakka mun turmellutti,
Minä olen miettinynnä
Toisen runon rustaiella
Vaikkei nämä sanat satu
Runo veisulle vedellä
Kosk on kolmella sanalla
Paikoin pahasti pilattu, –
Sillä minun mietteheni
On liijan laajalle levinnä.
Vieläkö lie mulle kaikki
Milloin kokohon kerinnä. –
Yhtähyvin yrittänen
Minä runohon ruveta;
Jos ei satu, tuo ei mua
Aivan suuresti sureta. –
Taas on veisu veikkosille
Karhun kynnellä kynätty
Kuinka syntisen sydämen
Linnun poika liikuttaapi
Joka tuotakin todella
Tarkastellen tutkineeni. –
Minä kerta kyntämässä
Sydänmaassa synkiässä
Kumman kuusikon kolossa
Tämän runon rustaielin,
Tämän lauluni latelin. –
Käki kukku kuusikossa
Pieni lintu pensakossa
Pesän vieressä visersi
Lauloi Luojalle lujasti
Kiitoksia korkiasti
Ett’ oli elon ihanan
Siunauksen säädyllisen
Lainanna Luoja hänelle. –
Minä aineeni alotin
Tällä lailla laulamaan:
Katsos kuinka ihanaksi
Isän maja ihmiselle
Luotu lapsuuden ijälle
Niinkuin pesä pikkuisille
Linnun lentävän pojille
Koska emä elatukseo
Halull’ hartahal hakeepi.
Katsos, näin on linnun laita,
Vaik on mamman maja kaita,
Vaan kun emä unhottaapi,
Kahden puoleo katsahtaapi,
Ja kuin pääseepi pesästä
Elon etsiipi metsästä,
Sivallaipi siivillänsä,
Kohden kuusehen kuroten
Vaan kuin voimasta vähäinen
Puuhun pääsyllä putoopi
Lehdikkohon lepsahtaapi
Kuusen juurelle kumohon.
Siinä virret visertääpi
Laulut Luojalle latoopi
Elon entisen edestä
Että toivoopi todesti
Luojaltansa lohdutusta
Elon alkavan avuksi. –
Kuinkas nyt ihmisten elämä
Toki on tälläkiin erällä
Nyt on järki jo jälelle
Järjettömäin jääpymässä,
Tästä aine alkaneepi
Taistelu tutkinto tuleepi. –
Kuinka isät ikivanhat,
Äitii ijän äärettömän
Lapsiansa laupiaasti
Kasvattavat kaunihisti
Korkioissa kotiloissa,
Antavat elon ehosta
Hyvän hoidon helmassansa. –
Mikäs palkka on paraiten
Näistä nähty näytettävän
Vanhemmille vaivoistansa?
Ei ole isille iloa.
Emoloille ensinkänä
Tuosta toivoa todella.
Vanhemmille vaivan palkka
On vaan tappelu, torina
Kiropuheitten keralla,
Pahat sanat sammumatta,
Eikä kuulu kurjain suusta
Kiitosvirsiä viruvan
Luojan lahjojen edestä. –
Oiskos outo eli väärin
Jos ei kestäis mielin määrin
Suola leipä suomalaisten
Elatuksen eineheenä –
Luojan lahjat laitetaapi
Tehtäen törönlöröksi,
Jolla raitis ruumihimme
Turmellaapi tiettävästi
Tehtääpi kipukapinat
Siivottomat sielullemme
Ett’ on ijäti edessä
Hehkuava helvetissä
Anua vasta armo Luoja
Toiste uusi toinen mieli
Sydämmihin suomalaisten!
Ja lainatkoon Luoja minulle
Viisautta vanhempana,
Aina minun ajatella
Sananlasku laulujani,
Täytä toivoin armiasti
Luoja hyvä laupiasti!

Antti Karhu.

*) Tässä runossa on paljon outoa kieli-murretta vaan olis hyvä että annettaisin mennä näköisenään vanhan aikaiseksi muistoksi. Tekijän muistutus.


Lähde: Lappeenrannan Uutiset 2.4.1889.