Karhun kirje Suomenniemeltä 18 9/3 89

Karhun kirje Suomenniemeltä 18 9/3 89. Kirjoittanut Antti Karhu

Nyt olisi taas aikomukseni pistäytyä hyväin ystävien ja yleisön silmärilluihin olisipahan tuo sitten huvitukseksi eli harmiksi lukijalle. Mutta ajatukseni ovat niin haparoivia, että en oikein ymmärrä mistä taas alkasin, kirjoitus uutimet ovat hämärät ja himmeät, peukalo notkuu pelosta jo kynää musteesen pistäessä, kyynärpää värähtelee pöytään laskiessa. Sanalla sanoen kaikki on vastahakoista yritykseen. Mutta eihän rakas lukijakunta tuota pahaksune, jos otan kertoakseni tuon jo 25 vuotta takaperin vietetyn juoppous-yön sekä sen seuraukset. Siitä saadaan nähdä kuinka miehen mieli on liukisteleväinen niinkuin virsu vaivasen vaimon jalassa.

Todella olisi tarpeellista että ensin tarkoin jutella tämänkin asian eli mainitun yön alkukohdat, vaan kun se tulisi liiaksi väsyttämään lukijaa, niin lienee parasta että panen tähän vaan pääpiirteen, joka on runovihkossani ensimäinen ja aina piilossa pidetty.

Ensimäinen runo.

Viinan ja tupakan tutuille, omasta kokemuksesta koonnut Suomenniemellä 1864. Antti Karhu.

Täss’ on veisu veikkosille

Karhun kynnellä kynätty,

Kyntökourilla kovilla

Muilla mielillä monilla

Niinkuin tästä nyt jo näette

Kun tään vähän veisun väätten

Kuinka käss’ on kyynäspäästä

Kynänvarressa vapissut

Ett’ on läkki loikahtunut

Paikoin sanat soentanut.

Yhtähyvin yrittänen

Minä runohon ruveta

Tuosta turhasta tavasta

Kuin on tulluna tutuksi

Meidän paikoilla pahasti

Kun on pieni poika jäskä

Tuskin yli kymmenestä

Jo on kukkaro kädessä,

Piippunyökki peukalossa.

Paiskaa pullin poskehensa,

Pistää piipun tulelle.

Tuopa tuottaapi todella

Miehen mielen miehekkääksi

Että huoruuden himossa

Sydämmensä sytyttääpi

Joka ihan inhottava

Toki on tuolla ijällä. –

Nyt mä aineeni alotan

Itsestäni ivailemaan

Koska elon entiseni

Olen harmiksi havainnut.

Minä vuoden viidentoista

Kahdenkymmenen välillä

Tällä vähällä ajalla

Elin monella tavalla:

Pesniveisuja vetelin

Että lauloin lukkarina

Konkkareisuja kokelin,

Kylän kujilla kävelin

Pimiöissä pihatoissa

Piippunyökki pivossani.

Koska vuosi ensimäinen

Kolmatta kymmentä alotti

Menin kerta kesäyönä

Poikajoukossa pihalle:

Tuolla tulin turmelluksi

Viinan kanssa vietellyksi;

Tuolta kotia kokelin,

Isän majalle matelin

Koska aurinko yleni

Lehmän lypsäjät läheni.

Tuossa mua toruttiinkin

Nurkulellen nuhdeltiinkin;

Tuopa tuottikin minulle

Muistettavan mieliharmin

Että saattoikin samoten

Omantunnon turmiolle.

Nytpä tahdon tavallani

Satutella sanojani:

Ottakaa oppi hyväksi,

Näistä suorista sanoista

Teille on karte kauhioista

Minun kurjan käytöksistä.

Ikä veljeni ihana,

Älä viivy viinan luona!

Älä myös pitkin pitele

Piippunyökkiä pivossa;

Tuopa pääsi pyörryttääpi,

Ymmärryksen eksyttääpi.

Elä sinä ensinkänä

Nuuskaruukkihin rupea:

Tuosta turpa turmeltuupi,

Nenärukka ruostettuupi,

Tuo ois suvella suloinen

Vaan on paha pakkasella.

Sepä parran paaduttaapi

Nenänjuuret jäädyttääpi.

Jos tulet tuohonkin tutuksi,

Älä pidä poskessasi!

Tupakka on tuhman muona –

Ken sen poskessa pitääpi

Sille turmion tekeepi

Että vihdoin se vetääpi

Ruskohelmen huulillesi,

Punapiirron pielehesi,

Poskipuolen pullistaapi,

Suusikasan kallistaapi.

Siitä liiasta limasta

Hammas rukka ruostettuupi

Että viimein velkoelee

Viinaryypyn vierehensä

Niinkuin on jo ennen nähty

Esi-isiin elämästä. –

Jos minun ikäni olisi

Kolmenkymmenen kohalla

Totta saisi vanhat vaarit

Elämänsä etehensä.

Nyt ois mutta oiva jouto

Vaan on minun aivan outo

Vanhain vaarien vikoja

Virteheni virutella

Kuin en ole itse paljon

Maailmata matkustana.

Vaan nyt parilla sanalla

Aion vaaria varoilta:

Jos oot tullut turmelluksi

Viinan kanssa vietellyksi:

Heitä kaikki jo lopelle

Koko turmio todella;

Nyt on loppusi lähellä

Ikäsi ilta käsillä.

Kohta kuolema kokeepi

Sua hautahan hakeepi!

Antakoon armon Jumala

Sulle lopun lohdullisen

Joka vähän viisauden

Minuun pilvistä puhalsi.

Nyt en virttäni viruta

En niin puolella puhetta

Koska päätä pyörryttääpi

Ymmärrystä eksyttääpi.

”Niin on, niin on maailmassa” sanoo eräs mieliviallinen suutari Savitaipaleella, ja sama lause täytyy omistaa minunkin tässä vietteleväisessä maailmassa, sillä useat kerrat ovat yllä olevan runopätkän loppupuolen muistutukset edestakaisin muistista luiskaneet, ja elämäni ehtopuolta pimeyden varjo hämärtänyt, että on oikein totuudella lausuttava:

Ah kurjii kuolevaisii

Maan matoi vaivaisii.

Pahuuteen taipuvaisia

Ja heikkoi horjuvii.

Nyt ijän iltapuoli

Jo hiipii hiljalleen

Vaan himo, synnin kuori

Se viipyy vitkalleen.

Antti Karhu.

Lähde: Lappeenrannan Uutiset 15.3.1889.