Karhu naurispellossa

Karhu naurispellossa. Kirjoittanut anonyymi

Hinkkalan isäntä oli äkäinen kuin ampiainen. Ei koskaan hänen naurishalmeensa saanut olla rauhassa, aina siellä oli joku varastamassa. Mutta nyt siitä piti tulla loppu. Se oli varma se.

Ja sitten tuo Maija tomppeli, joka olisi vannonut sielunsa autuuden kautta, että hän oli nähnyt karhun siellä yhtenään tonkimassa ja kaivamassa.

– Karhuko säkkineen ja nahkahousuissa – häh? tiuskasi Hinkkala?

– Niin, niin, vahvisti Maija.

Loppu siitä piti tulla, olipa se sitte oikea karhu tai housukarhu, tuumi Hinkkalan Heikki ja otti käsille vanhan pyssynsä, joka oli riippunut seinällä koskemattomana monta vuotta. Ruostunut se oli niin, että oli aivan surkea nähdä. Mutta hän rassasi ja hankasi sitä hiessäpäin tappuroilla ja rasvalla, siksi kuin siitä tuli jotakuinkin hyvä, ainakin se nyt kaksijalkaiselle karhulle kelpasi.

Ruutia löysi hän sarvesta kaapista, nallia muutamasta laatikosta kaikenlaisen romun seasta. Mutta haulista tahi luodista oli pahempikin puute. Yhdestä kolosta sai hän rautanaulalla kaivetuksi kolme lintuhaulia, mutta mitäs sitä sen vertasella. Jotakin tepsivämpää siihen tarvittaisiin, että se hiukan tuntuisi.

Suolaa? – Sinäpä sen sanoit. – Mutta – ai peijakas! –

Hänen mieleensä juolahti jotakin. Ylhäällä luhdissa oli vanha kuppi täynnä kengännauloja. Parempaa latinkia ei hän voinut mistään saada,

Heikki rupesi lataamaan vanhaa tuliluikkuaan ja latasikin, niin että tuntui. Pani ensin ruutia ja sitten paperitulpan ja pari kourallista kengänpauloja ja taas paperitulpan. Lopuksi asetti hän varovasti nallin ja läksi sitten hämärässä hiipimään.

Ylhäällä, lähellä naurispeltoa heittäysi hän mahalleen odottamaan. Vartosi hyvän aikaa, mutta vihdoinkin ilmestyi musta olento hiipien säkki selässä. Oli selvää että se oli varas, sillä hän rupesi kaivamaan ja penkomaan naurispeltoa kaikin voimin.

Heikki tähtäsi veitikkaan, kun hän käänsi takapuolensa häneen päin – kyllä hän nyt tulee saamaan napinkoloja turkkiinsa.

Puks! – Laukaus pamahti, niin että harju kajahti.

Mutta kaksijalkainen karhupa se olikin, sen hän nyt huomasi aivan selvään. Se ponnahti ilmaan ja luksi laukkaamaan, niinkuin paholainen itse olisi kintereillä ollut.

Heikkiä nauratti, niin että vatsa tärisi. Kyllä hän nyt oli pehmittänyt niin hyvästi voroa, että siltä varmaankin hävisi nauriin nälkä. Paremmin hiin ei olisi voinut onnistua kepposessaan. Mutta olisi se vielä lisännyt iloa, jos olisi tiennyt kuka varas oli.

Seuraavana päivänä meni Heikki aikaseen ulos katsomaan työväkeään. Hän kaipasi yhtä työmiehistään, mutta älysi samassa hänen tyttönsä, joku aina vetelehti pihamaalla ja kysyi häneltä:

– Anni, missä isäsi on?

– Hän on kipeänä.

– Kipeänä, – hänkö kipeänä? Eilen oli hän terve kuin pukki. Mikä häntä vaivaa?

– En minä tiedä, vastasi tyttö, mutta äiti istuu ja noukkii hänen takapuolestaan pieniä piikkiä, jotka ovat kuin kengännauloja.

– U. K.

Lähde: Työmies 14.10.1901.