Kapteeni John Adams kadonnut
| Kapteeni John Adams kadonnut. Tapaus buurisodasta, kertonut Conan V. Doyle. Kirjoittanut Charles William Doyle |
| Alkuteos Captain John Adams, Missing. |
Oli kulunut kaksi päivää Elands Laagten tappelusta. Vähäisellä aukeamalla Sunday Riverin oikealla rannalla makasi kapteeni John Adams, Hänen brittiläisen Majesteettinsa keihäsmiehiä, ladattu revolveri kädessä, sikeästi nukkuneena; häntä ei häirinnyt suoraan silmiin paistava kirkas aurinko – hän nukkui tuiki väsyneen sotilaan syvää unta. Hän oli haavoittunut, kuten näkyi polven ympärille kierretystä verisestä siteestä, ja oli yksi kadonneita, joidenka luku niin suuressa määrin lisää englantilaisten tappioita nykyään käytävässä verisessä Etelä-Afrikan sodassa.
Keihäänsä oli hän pistänyt viereensä maahan, siihen kiinnitetty pieni lippu oli hyytyneestä verestä kangistunut ja keihäänkärki mustunut – sitä oli käytetty hyökkäyksessä, jonka viides keihäsmiesrykmentti tuon verisen päivän iltana oli tehnyt. Mutta vaikka pieni lippu olikin menettänyt liehumiskykynsä, oli sen kuitenkin havainnut nuori buurivakoilija, joka nyt pyssyynsä nojaten seisoi ja katseli nukkuvata.
”Hän on hullu – ja hyvin varomaton hullu! – tuohan on käsittämätöntä, tuollainen huolimattomuus!” ajatteli buuri vetäen keihään ylös maasta ja pistäen keihäsmiehen revolverin omaan vyöhönsä.
Nukkujalla oli samallainen puku ja varustus, kuin muutamilla vangeilla, jotka buuri samana päivänä oli nähnyt lähetettävän Pretoriaan; siitä hän näki, että sotilas kuului tuohon vihattuun rykmenttiin, joka ei ollut buureille vähintäkään armoa suonut ruhjotossaan heitä maahan tänä vihan päivänä Elands Laagtessa.
Voimakas, vaaleapartainen buuri – jonka nuori veli sinä päivänä oli saanut surmansa – ehkä juuri tämän keihäsmiehen kädestä – arveli olevan oikeus ja kohtuus ilman edellä käypää varotusta nutistaa nukkuja hengiltä.
”Herra Jumala osottaa voimansa, ja hänen vihollisensa hajotetaan”, mutisi hän partaansa ja nosti jo pyssyä antaaksensa sen perällä brittiläiselle kuolettavan iskun – ampua keihäsmiestä hän ei uskaltanut, sillä hän mahdollisesti oli englantilaisten vakoojain kuultavissa ja hänen hevosensa oli siksi väsynyt, ettei pääsisi takaa-ajajilta pakoon. Mutta juuri kun tuo isku oli putoomaisillaan, näki buuri nukkujan vierellä avonaisen kirjan. Hän lähestyi hiljakseen ja otti sen ylös. Se oli Englannin valtiokirkon rukouskirja ja sen ensimäiselle sivulle ja kirjoitettu: ”John Adams, kapteeni viidennessä keihäsmiesrykmentissä”.
He ovat kaikki tekopyhiä ja pahempia kuin pakanat, ajatteli ankara, nuori luterilainen. ”Jumala on lyövä vihollistensa päät maahan”, mutisi hän taas, käyttäen sen virren sanoja, jota Cromwell lauloi Dunbarin tappelussa.
Hän antoi kirjasen luistaa taskuunsa, aikoen täyttää äsken keskeytetyn julman aikomuksensa, mutta samassa putosi sen lehtien välistä jotakin maahan. Hän otti sen ylös, se oli kauniin vaaleakutrisen, noin kolmen vuotiaan lapsen kuva. Niin inhottavia, niin täynnä sodan kauhuja olivat viimeksi kuluneet päivät olleet, että tämän viattoman lapsukaisen kuva, nähtynä tässä paikassa ja tällä hetkellä, vaikuttamansa vastakohdan kautta taas saattoi hänet hetkeksi unhottamaan aikeensa.
Yksinäisellä maatilalla Transvaalin kaukaisimmassa kolkassa oli hänelläkin pieni vaaleatukkainen, sinisilmäinen tyttönen, joka, siitä hän oli varma, joka ilta äitinsä sylissä rukoili isänsä puolesta sotajoukkojen Jumalaa; ja tämä oli epäilemättä kuullutkin hänen pikku Gretansa rukoukset – sillä olihan hän eheänä päässyt nykyaikaisen tappelun helvetillisestä melskeestä.
Säälin tunne nousi hetkeksi hänen sieluunsa, kun hän katseli kädessään olevaa kuvaa. Ehkä nukkuva sotilas oli tyttösen isä. Valokuvan takasivulla olivat nämä yksinkertaiset sanat: ”Oma rakas Dorothyni”.
Merentakaisen ”rakkaan Dorothyn” takia päätti hän herättää englantilaisen ja antaa hänelle tilaisuutta selvittämään välinsä. Luojan kanssa, ennenkuin hän hänet lähettäisi pois tästä elämästä.
Vielä kerran katsottuaan, että nukkuva keihäsmies oli aseeton, työnsi hän häntä pyssyllään ja sanoi:
”John Adams, herätkää!”
Kapteeni aukaisi silmänsä – ja huomasi olevansa aseeton. Kauhistuen hän hyppäsi pystyyn, mutta samassa ankara kipu muistutti häntä tappelussa saamastaan haavasta ja hän oli vähällä pyörtyä. Hän horjahti ja olisi kaatunut, mutta buuri tarttui häneen kiinni ja pani hänet kaatuneelle puurungolle istumaan. Hän tointui pian ja ymmärsi kohta olevansa avuton – ja tuomittu! Sillä ankaran päättäväisen buurin katseessa oli jotakin, joka poisti häneltä kaiken toivon. Oli miten oli, hän tahtoi kuolla kuin mies. Silloin juolahti hänen mieleensä, että buuri olisi voinut surmata hänet hänen nukkuessaan! Miksi oli hän jättänyt sen tekemättä? Ehkäpä siinä oli hänelle jokin toivon säde – jokin syy ainakin täytyi löytyä tähän buurin leväperäisyyteen. Hän veti piippunsa esille, täytti sen ja sytytti. Pyssymies saisi alkaa pelin elämästä ja kuolemasta.
– Te olette John Adams? kysyi buuri englanninkielellä ja äänenkorolla, joka osotti, että hän oli Kap-kaupungissa kasvanut.
Kapteeni nyökkäsi myöntävästi päätänsä.
– Teidän pikku tyttärenne nimi on Dorothy?
– Mutta kuinka h–vetissä te sen tiedätte?
– Se, joka on niin lähellä loppuaan, ei saisi vannoa, John Adams. Tämä on minulle sen ilmaissut, – ja buuri näytti valokuvan toiselle.
Sen näkeminen oli liikaa haavoitetulle, hän painoi päänsä käsiin ja voihki äänekkäästi.
– Rohkeutta! John Adams, sanoi buuri; – ja kiittäkää pikku Dorothyanne siitä, että olette saanut tilaisuuden päästä rauhaan Jumalan kanssa.
He vaipuivat hetkeksi ajatuksiin – buuri nojaten pyssyynsä ja englantilainen pää käsien varassa.
Vihdoin katsahti viime mainittu ylös ja kysyi: Onko teillä itsellänne lapsia?
– Minulla on pikku Greta, joka on yhtä herttainen kuin teidän Dorothynne.
– Tahtoisitteko te pikku Gretanne tähden suostua pyyntöön sellaiseen, jonka sotilas kunnialla voipi tehdä toiselle?
– Kyllä varmaan.
Pyyntö, jonka keihäsmies aikoi esittää, oli sellainen, jonka joku Kaarle I:sen kavaljeereista olisi voinut tehdä jollekulle Cromwellin rautakalloista – buurien perikuville. Ennenkuin hän ryhtyi puhumaan, nosti hän vaistomaisesti silmänsä ylös säälimätöntä taivasta kohden, ja jokin pilkku ylhäällä kirkkaassa, ohuessa ylänkömaan ilmassa veti hänen huomiotaan puoleensa. Omituisella kammolla hän kuvitteli mielessään, että sieltä silmäpari, paljoa terävämmät kuin hänen omansa, katseli hänen ja buurien välistä kohtausta.
Tämän laatuiset kohtaukset olivat viimeisinä päivinä antaneet Natalin korppikotkille runsaasti ravintoa. Niiden nälkäisille nokille olivat partaiset buurit ja khakimiehet yhtä maukkaita.
– Mitä haluatte? – joutukaa! lausui buuri, kun kapteeni vitkasteli miettien, missä muodossa hän pyyntönsä esittäisi.
– Sallikaa minun taistella kanssanne hengestäni, sanoi kapteeni suoraan.
– Mutta tehän olette aseeton ja haavoitettu! Mitenkä te voisitte taistella?
– Teillä on pyssynne kädessä – ja minun revolverini vyössänne, vastasi keihäsmies; – kylliksi aseita meille kumpasellekin.
Buuri hymyili vakavasti ja sanoi: Velvollisuuteni ei ainoastaan ole taistella, vaan myöskin surmata maani vihollisia. Tällä hetkellä olen minä teitä edullisemmassa asemassa ja sitä minun on käyttäminen maani hyväksi. Olisin kavaltaja, jos antaisin tilaisuuden mennä hukkaan. Eikö veri, jonka te vastedes ehkä vuodattaisitte, tulisi minun pääni päälle?
Näitä syitä ei käynyt kumoaminen, ja vielä kerran katsahti kapteeni ylös kohti säälimätöntä taivasta. Pilkku oli nyt laskeutunut niin paljon, että sen voi erottaa korppikotkaksi, joka lujien siipiensä varassa pyrstö levällään leijaili ilmassa. Kapteenille se oli kuoleman sanansaattaja.
– Annattehan toki minun kuolla sotilaan tavalla? Tottahan te minut ammutte?
Buuri pudisti päätänsä. – Sekin olisi teille eduksi. Hevoseni on uuvuksissa, kuten näette, ja teidän miehenne laukauksen tänne kutsumina pian saisivat minut kiinni aukealla kentällä. Sitäpaitsi ovat minun tanäpäivänä saamani tiedot siksi tärkeät meidän asiallemme, etten voi kuljettaa vankia mukanani ja sen kautta hidastuttaa kulkuani enkä edes antaa niinkään avuttoman ja haavoitetun miehen kuin te olette, tietää, että buuritiedustelija on täällä päin nähty. Sen vuoksi minun täytyy käyttää tätä, – ja hän korotti pyssynsä perää.
Kapteeni nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntääkseen, että buuri oli oikeassa. Olihan muitakin sotilaita pyssyn perällä kuoliaaksi kolhittu. Hän tuumiskeli.
– Annatko minulle aikaa kymmenen minuuttia, kirjoittaisin kirjeen? kysyi keihäsmies.
– Olkoon niin.
Kapteeni otti esille muistikirjansa ja kirjoitti joutuisasti. Kun hän oli lopettanut, lankesi paperille leveä varjo, ja pahan enteen lintu, nyt viidenkymmenen askeleen päässä heistä, päästi särisevän, ilkeän äänen ja laskeutui läheiseen puuhun. Sen kirkuntaa säikähtyen hirnahti viereisessä metsikössä hevonen.
Buuri vavahti ja nosti pyssynsä.
– Se on minun hevoseni, sanoi kapteeni kohottaen kätensä. Hän vihelsi ja kohta juoksi hevonen metsiköstä heidän luokseen ja kosketti turvallaan isäntänsä kättä.
– Se on hyvä eläin, sanoi kapteeni, silitellen hevosen kaulaa – se on hyvä eläin, ja sen te saatte omaksenne kiitokseksi siitä laupeudesta, jota olette minua kohtaan osottanut. Vastapalvelukseksi te ehkä toimitatte tämän muistikirjan vaimolleni. Hänen osotteensakin on siinä.
Buuri lupasi sen tehdä.
Kapteeni sitoi hevosen suitset oksaan, joka pisti ulos puurungosta, jolla hän istui; silloin välähti hänen päähänsä eräs ajatus ja hän lausui:
– Sitä pidettiin rykmentin parhaana hevosena ja se pelastaisi teidät pian kaikesta kiinnijoutumisen mahdollisuudesta. Se on tottunut tuleen – buuri hymyili synkästi – sen vuoksi – hän keskeytti puheensa.
Buuri katsahti ylös ja kummankin katseet yhtyivät.
– Sen vuoksi? kysyi hän.
– Sen vuoksi te ammutte minut.
Buuri epäröi.
– Te olette mies – ja sotilas – ettekä niin ollen pelkää pientä onnenuhkaa, jatkoi kapteeni. – Ettehän vastedes tahtoisi kertoa pikku Gretallenne, että kerran elämässänne olette pelännyt vähäpätöistä onnenuhkaa joutavassa pikku asiassa aseettoman ja haavoitetun miehen kanssa, ja kapteeni naputteli tyhjällä piipullaan saappaansa anturaa.
– Minä en pelkää, sanoi buuri levollisesti, ”sillä tiedän kukistavani orjuuden”. Toivomuksenne täytetään. Valmistautukaa!
Silloin ilkeä petolintu ikäänkuin kärsimättömänä taas antoi kuulua särisevän huudon. Vaistomaisesti käänsi kumpainenkin päänsä ja katseli lintua. Vastaukseksi kapteenin katseessa ilmenevään kysymykseen, virkkoi buuri: Minulla on luoti senkin varalle. Rukoilkaamme nyt yhdessä Herran rukous – ja olkoon Jumala teidän sielullenne armollinen!
Ja kapteeni Adams pani kätensä ristiin, katsellen avoimin silmin kohti kuolemaa. Miesten äänet yhtyivät tähän ylevään rukoukseen:
”Isä meidän, joka olet taivaissa, Pyhitetty olkoon Sinun nimesi, Lähestyköön Sinun valtakuntas”. – Silloin pamahti laukaus, ja John Adams, kapteeni Hänen brittiläisen Majesteettinsa viidennessä keihäsmiesrykmentissä, oli ainiaaksi poistettu sotapalveluksesta.