Kanteleeni synty.
(Lähetetty.)
Kirjoittanut Frans Jakob Chydenius


Taisimpa jo lassa tehdä’,
Piennä poikana nyvätä’
Päre’viulun, koripillin,
Tanotorven, putkihuilun.
Soitin niillä, minkä taisin,
Ilman opita’ osasin,
Itsellenipä iloksi,
Muille’ muuten kuultavaksi,
Kun ma karjassa kävelin,
Veikon vierin lampahissa.
Mutta kun kotoa läksin,
Marssin maille’ vierahille’,
Jäi mun viulu vinnin päälle’,
Pillit pirtin ullakolle’.
Ain’ oli ikävä olla’
Sekä kaipo kaikkiaalla,
Ilman viulun vinkumata’,
Pillini pirisemätä’.
Virtten veistinki tekoihin:
Kuulin soittoja somia,
Hyminöitäki hyviä.
Ei kaikki minun somani,
Eikä laatu lauluani;
Suomen soitto mun somani,
Ikävöidelty iloni.
Kanteleess’ on Suomen soitto,
Hellämielisen helinä.
Sill’ on soittanut soria,
Uros vanha Väinämöinen,
Tehnyt kuulusan kuminan
Ilon ihmeteltävimmän.
Sitä mielelin minäkin,
Halasinki hartahasti’,
Nähdä’ kerran kanteletta,
Kuulla’ kulta-äänellistä.
Ei tuota minulle’ suotu,
Ei tarittu ensinkänä.
Vaitelimpa, kaipasimpa,
Ikävöitsimpä iloa.
Niin sitte’ monen perästä,
Tuskin tunnetun takoa
Sain ma oppia vähäsen,
Hiukan neuvon muotosuutta
Karjalaisen kannetulta,
Parralta papin totisen.
Menin metsähän mä’elle’,
Kopsin korpinotkelmohon,
Kun käki lepässä kukku,
Paimen soitti suopalolla.
Lepän vahvimman valitsin,
Sekä suoran selvittelin.
Sempä kitkoin kirvehellä,
Kaasin kaaputellakseni.
Sitte’ veistin pää hi’essä’,
Päivän kaiken kaaputtelin,
Suorin soitoksi telalla,
Päällä kannon kanteleeksi.
Siit’ on synty kanteleeni,
Alku ainon soitteloni.
Kielt’ on viis kimisevätä,
Sormin soitateltavata.
Tokko soinet soitteloni,
Leiskut saatuni lepästä?
Vai oletko vahvaläntä,
Lii’an paksu leikintähän?
Jo mar soit imehellinen,
Laulat lintu kielelläsi!

– sk –


Lähde: Suomettaren vuosikerta 1847, 19. lokakuuta s. 1. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1847. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1847_rdf.xml.