Kansan laulaja.

Kirjoittanut Lauri Soini


Ukko, saapunut salolta. muokkaa

Hyvälistö hienostunut,
kaupungin koristus, kukka,
neidot vienot ja vireät,
rouvat pulskat ja helevät,
herrat sorjat ja solakat,
valkohapset vanhuksetkin
salin täyttävät sametin,
silajavan silkkinensä.
Ukko, saapunut salolta,
sydänmaalta matkaellut,
on nyt laulella luvannut,
soitella sälöisen soiton.
Saapuvi sälöinen ukko,
salon ukko sarkahousu,
pikimusta pitkäparta,
ukko ketterä, kotoinen.
Ei asetu uunin päälle,
eikä pankolle paneite,
istuvi ilokivelle,
laulupaadelle paneikse.
Laulevi, taitelevi,
soitella helistelevi.

Tumma kannel ja valkea kannel. muokkaa

Tumma kannel ja valkea kannel
oli hänen polvellansa.
Vuoroon toinen ja vuoroon toinen
soi hänen sormissansa.
Tumma kannel huokui korven
kuusien huminoita.
Valkea kantelo vilkahutti
vihreitä lehdikoita.
Tumma kannel kuusikossa
tummana lampena väikkyi.
Valkea kantelo loistossa päivän
lahden kalvona läikkyi.
Tumma kannel kyyhkyläisnä
kuusen lehvällä itki –
valkea lenteli leivosena
livertäen ilmoja pitkin.
Tumma kannel kansan huolta,
murhevirsiä soitti –
valkea hilpehin helkähdyksin
huolet ja murheet voitti.

Ukko kun lauloi – muokkaa

Ukko kun lauloi murhevirttä,
painuvi kuulijan pää,
haikean henkevin hytkähdyksin
sydämet väräjää.
On kuni tummalla virralla Tuonen
purressa kuljettais,
on kuni kuusena kansani murhe
virtahan varjon sais.
Syvältä kansani sydämestä
laulelu kumpuaa.
Kuulijan silmässä kaunokainen
kyynele kimaltaa.

Näen laulajan, neitonen rinnallaan. muokkaa

Näen laulajan kantelo kontissaan
läpi Väinölän väistelevän –
näen neitosen nuoren rinnallaan
sulosuisen ja viehkeän.
Ja mä kuulen kansani laulelon
ylös toivohon kohoovan,
sen kuulen mä huulilla hienoston
kera kantelon kaikuvan.
Sävelniekkamme kantelon kaunosen
nokikarstasta puhdistaa,
ja soittajat sorjimmatkin sen
sulokieliä soinnuttaa.
Se hellässä hoivassa soittajain
ilon vienoksi kehkeää,
ja kerta se kautta maailmain
helokirkasna helkähtää.


Lähde: Soini, Lauri 1902: Kansa ja kannel. Minervan kirjakauppa, Helsinki.