Kansallisen kirjallisuuden arvo

Kansallisen kirjallisuuden arvo. Kirjoittanut Pietari Hannikainen

Me kirjotamme Suomalaisille; siksi arvelemme tälläisen aineenki vielä ei liialliseksi tutkistella. Kansa, jolla on kaikellainen omituinen kirjallisuus, tuskin muistaahan kaikkea hyvää, mitä se ympärillensä jokapäivä levittelee. Me Suomalaiset sensiaan jo miltemme ole unohtaneet kaihoammeki siitä. Mitä kansallinen kirjallisuus meille olisi tuottava, sen aaveksii vaan isämmaanlempisä, palavilla toivoilla täytetty rinta.

Maamme vallassääty on osiksi kyllä omistellut ruotsalaista kirjallisuutta, sillä täyttääkseen tuntuvata vajoutta; mutta vieras pysyy vierassa, ja meille näyttää, niinkuin hankittaisiin sitä paremmin tavallisuutta noudattaissa, kuin totisesta lemmestä siihen. Sillä kansa, joka kirjallisuutta totisesti rakastelee, ei koskaan tydy ainoasti huolimatoina ottamaan siltä lahjoja, mut tahtoo itseki sitä työksennellä. Niin voinemme tästä takasinki päättää, siinä ei kirjallisuutta paljon lemmittävän, jossa omalla työllä vähän sitä hoidellaan. Suuresti erhettyvät varmaan aina ne, jotka maassa löytyvästä ulkonaisesta kirjallisuudesta etsivät mittaa kansan kirjalliselle valistukselle. Kuollut tieto ei ole luvettava paremmaksi muutakaan ylöllisyyttä, jota ulkomailta tuodaan. Vasta silloin se voi kutsuttaa valistukseksi, kun se ilmotaksen elävänä, kansan omituisissa mielteissä, tavoissa ja menoissa; kun se puettuna kansan kieleen ja ajatuslaatuun, pyrkii koko kansan omaksi ja yhteiseksi päästäksensä. Mutta missä löydämme vielä sellaisen pyryn? Sanottaneen virkamiesten toimissa ja töissä? Mutta emmeköhän näissäki keksine yhtäläistä itsettömyyttä? kuin usia seuraa alansa vaatimuksiakaan siinä, joka häntä lähinnä koskisi? Se on tietty, eroituksia on yksinäisissä; vaan yleiseen, emmeköhän täälläkään kirjallisuuden lahjoja enimmäkseen tavanne ylöllisyytenä? Ja sivistyneimpäin seuruuselämä ja kanssakäyminen, eivätköhän neki todistatte samallaista tyhjyyttä ja vajoutta ? Eloisuutta ja kevyttä liikkuvaisuutta, joita vaan laajempi kansallisuus seuroihin tuottaa, niitä tapaamme harvoin Suomessa. Me tarvitsemme vaan kuullella tavallista puhetta jossaki seurassa, löytääksemme sen todeksi. Ja miksi ovat myös laulu ja soitto niin vähän maamme sivistyneimissäki säädyissä varmistuneet? Kansallisen kirjallisuuden vajous on epäilemättä syynä siihenki. Runoilminen ja laulu seuraavat toisiansa; samate myös laulu ja soitto. Mutta missä ei ole kansallista kirjallisuutta, siinä ei voi syntyä korkeampaa omituista runoelmaakaan. Niin kaipaammeki kaikkia kansallisia, ihastuttavia ja riemastus-lauluja, jotka niin luonnistuttavat meille muukalaiset, onnellisemmat kirjallisissa töissänsä. Eikä ainoasti nämä ihanat taidot, mutta semmoisetki, jotka suorasteen eivät kirjallisuudessa näyttäisi rippuvan, kituvat kuitenki samasta vajoudesta. Niin ovat maalaus- ja kaikki kuvitos taidot peräti vähän tutut Suomessa. Se onki luonnollista. Sillä kun mieli kaipaa kaikkea herätystä, mitä laajempi kotimainen kirjallisuus tarjoisi, niin torkkuu se joutilasna ja kykenemättömänä kaikkihin jaloimpihin askareihin. Se oli itsenäisen kirjallisuuden kukoistus, joka kohotti taiteet muinosissa Greikkalaisissa, ja joka niitä hoiti Ruomissa. Ja vielä nykyisemmissäki kansoissa, emmekö keksi näiden kaimaavan toisiansa? Katsahtakaamme Danskalaisia, Franskalaisia, ja muita Europan valistuneimpia kansoja. Tutkikaamme heidän kirjallisuutten ja taidollisuutten historiaa, niin löydämme niiden aina riippuvan toisistansa.

Luultaneen kuitenki ruotsalaisen kirjallisuuden harjoituksen täyttävän kaikki, mitä nyt kaipaamme? Mutta miksi se ei jo liene sitä tehnyt? Jopahan sitä vuosisatoja on uurastettu. Mutta syynä on, että tämä kirjallisuus on vielä tänäpäivänäki maassamme pian yhtä outo, kun se lie alussansa ollut. Vain ovatko Runeberin, Cygneuksen ja Stenbekin työt täyttäneet sitä vajoutta, jota kansalla on kirjallisuudesta ollut? Me luulisimme usiamman täytyvän kieltää sen. Sen siaan ovat Gottlunnin, Lönrotin ja Juteinin työt paljon tärkiämmät, ja vaikuttavaisemmat olleet. Edelliset töittensä ovat kansalle peräti tuntemattomat; ja neki joiden kieltä he viljelevät, millä kylmyydellä eivätkö he kohtele näitä, ehkä ankaroita töitä, sitä vastaan kuin ne esimerkiksi Ruotsissa ovat vastaanotetut? Me puhumme siitä vähästä ylevyydestä, jonka esm. Runeberin paraimmatki työt ovat Suomessa voittaneet. Varmaan ne ainaki ja vieläki ankarimpina ovat Suomelle olevat yhtä kuin muuki muukalainen, paitsi mitään erinäistä tärkeyttä. Mitä enemmän sitte ne heikommat kokeet, tässä niin vieraassa kielessä. Ja merkillistä onki, että paitsi näitä runoilluksia, ihanassa kirjallisuudessa Ruotsiksi, ei ole mitään mainittavata Suomessa vielä ilmestynyt. Jos emme tähän lue mitä maamme Ruotsalaiset Sanomalehdet ovat tarjoilleet. Kaikki, mikä jotain tärkeyttä ansaitsee, on etsittävä niissä Suomeksi ilmaantuneissa kirjoissa. Yksin muukalaisetki näyttävät paljon mieluisemmasti omistelevan Kalevala ja Kanteletar laulujamme, kuin mainittujen runoilioiden töitä. Onko siis Suomen kirjailioilla vielä epäilemistä, mitä tietä heidän on kuljettava? Eikö jokainen heistä vielä tunne kansallisen kirjallisuuden arvoa? Jos niin on, tutkikoot mitä kansa vielä kaipaa, ja jos sydämmensä ovat puhtaat ja jaloutta kyllä rinnoissansa, niin koskaan eivät erhety oikeasta.

Lähde: Kanava 4.10.1845.