Kanootilleni

Kanootilleni. Kirjoittanut anonyymi

Me nostimme sinut surumielin hartioillemme ja kannoimme sinut rannasta ylös pihaan. – Kellerväksi ja kalpeaksi on jo käynyt nurmen nukka, maa on roudassa, rannat hienossa jään riitteessä, kesä on mennyt – sinun aikasi on mennyt. Senpä tähden kannoimme sinut ylös pihaan, ja tuossa sinä nyt lepäät suin päin liiterin mustuneilla parsilla. Säälittää, surettaa tuo sinun kohtalosi minua. Ei ole sinulla enää kirkas, sininen taivas kattonasi, kuten kesällä, rannalla loikuellessasi, vaan umpinainen, matala liiteri sinut nyt kattaa, ei ole enää omat, sirot telat sinulla alLasi, vaan kosteat, liinaset kattoparret. Ja kun minun nyt täytyy jättää sinut tänne pitkän pitkäksi talveksi, tuntuu aivan kuin nyt olisi jonkunmoiset hautajaiset. Ne nauravat kyllä minulle, mutta ne eivät tiedä miten hyvät ystävät me olimme, ja että sinä olit minun paras huvini koko kesän ajan.

Muistathan, miten iloisesti me aina valmistauduimme matkaan; minä asettelin tyynyt ja nuorat paikoilleen ja lykkäsin sinut sitten hellällä kädellä vesille. Ah, miten sinä sukelsit somasti, ikäänkuin iloissasi painoit pääsi alle aaltojen ja sitten oikasit siron vartesi kuin joukea joutsen ja kellahdit veden pinnalle hiukan malttamattomana minua odottamaan. Olisi sinulla vaan siivet, kuten on joutsenella, miten sinä niitä nostelisit ja iloissasi ilmaa pieksäisit.

Miten sinä hiivit hiljaisia, uinuvia ulapoita; minä hellästi pistin melan välkkyvät lavat kirkkaasen veteen, ja sinä sujuit pitkin selviä selkiä, liidättelit keveästi, kuulumattomasti kuin lintu ilmassa, ainoastaan keulassa kuului hiljainen hyräily, joukunmoinen rakkauden laulu, jolla vaivutit ajatukseni hiljaiseen, uinuvaan lepoon ja sait tyyneksi mieleni, niinkuin välkkyvä selkä siinä vieressämme oli tyyni ja rauhallinen. Ja kun me sitten laskimme utuisen niemen nenään, ja minä melan varassa astuin valkoista kanttasi pitkin niemen kalliolle, miten oli siinä herttaista istua, kun kädessäni pidin sinun nuoraasi ja silmilläni hyväilin sorjaa vartaloasi. Metsä soitteli tuhatkielistä suvisoittoaan, joka saaressa kukkui käki, päivä teki lähtöään, ja järven selät huokuivat viileyttä, ja kesäilta levitti leppoisen, surumielisen hohteensa yli selkien, saarien ja salmien. Papyrossin hieno, tuoksuva savu nousi huuliltani sinervänä pilvenä, illan tyynessä kiemurrellen yhä korkeammalle aina koivujen latvoihin asti, kunnes silmä ei sitä enää eroittanut, ja katse ja aatokset eksyivät äärettömille ulapoille, siinä venyessäni lehtoisan rannan kivellä. Ja niin veivät kesäillan ihmeet mieleni, että unohdin sinun, kunnes tunsin ikäänkuin lämpymän ja kiihkoisan kädenpuristuksen, sinä kun kateellisena ja hiukan närkästyneenä vetäsit nuoraasi tiukemmalle kädessäni ja keulan kärellä nyrpeästi kosketit kalliota, herättääksesi minua unelmistani. Minua ihastutti tuo sinun kateellinen, lapsellinen rakkautesi, ja tyytyväisinä ja leppyneinä me taas läksimme hiipimään välkkyviä vesiä kautta salmien, ohi saarien, kohti kotoista Savon nientä.

Ne kutsuivat sinua sukkulaksi, herneen paloksi, ruumis-arkuksi ja jos joksikin, mutta minä kutsuin sinua joutsenekseni; joutsenenahan sinä keikuit aaltojen harjalla, joutsenena lepäsit teloillasi rannan ruohikossa.

Vai ruumisarkuksi, niinkuin sinulla olisi kuolema ollut mielessä! Muistathan kun kerran myrskyssä kiidätimme aavan selän poikki. Tuuli sinua tahtoi painaa, vaahtopäiset aallot sinua keikuttelivat ja viskoivat vihaiset vaahtonsa sinun hentoa kylkeäsi vastaan, mutta sinä pidit kaikki leikkinä, oikasit vaan siron kaulasi yli hyrskyisten vesien ja juoksit iloisena aaltojen keltaisena kiehuvia harjoja, räiskäytitpä välistä pisaran kasvoilleni rauhoittaaksesi minua, ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: hei, eikö tämä ole hauskaa. Ja tuo pieni sinivalkoinen lippu keulatangossasi lepatti niin tiheään, ikäänkuin siinä olisi mikähän pieni tyttöveitikka rallattanut reipasta laulua ja ajanut pois pelvon povestani. Ja saaren suojassa sitten, kuinka me nauroimme ja iloitsimme tuosta matkasta ja noista lakkapää-laineista.

Meillä on todellakin paljon yhteisiä muistoja. Pimeässä yössäkin sinä soluit mustien laineitten lomitse kuin vetehinen vaan, luotojenkin ylitse uit kuin konsanaan ketterin salakka ja kuutamon välkkyviä juovia juoksit keveästi kuin haamu; ja minä istuin sylissäsi varmana, rauhallisena ja onnellisena.

Mutta nyt sinä makaat tuolla parsien päällä alas suin, ja sinun valkoinen kylkesi on tummunut ja mustunut. Jää hyvästi, joutseneni, jää hyvästi kaunis kesäkumppani!

Kun talvi tulee ja kirkkaat, kylmät päivät, kun puut ovat kuurassa ja posket punassa, suksimiesten ja mäenlaskijoiden iloiset äänet kun raikuvat, ja kulkuset helisevät, silloin sinä kenties unohdut mielestäni. Mutta älä siitä suutu. Kun lumet jälleen sulavat, ja rannan vesi lainehtii, niin silloin nostamme sinut alas ikäviltä talvi teloiltasi, silloin minä sinun vieressäsi istun kokonaisen kevätpäivän sivellin kädessä ja silitän tummunutta kylkeäsi ja peitän naarmusi kiiltovalkean hipiän alle, ja sitten sinä taas olet joutseneni, siro, herttainen, puhtoinen kuin lumen pinta.

Ja meidät valtaa se entinen kesäinen mieli.

Mutta nyt, kun minun pitää sinut tänne jättää, kun väännän lukkoon liiterin oven ja poistun tästä pois, tuntuu – minä en voi sitä estää – tuntuu kuin tulisin – hautajaisista. Jää hyvästi.

V. L.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.