Kankaankutojatar
Kankaankutojatar Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen |
- Kangasta yössä mä kudon, sammui jo kosijain valkeet,
- kartanon seinille puhuu tuulen tyyntyvät palkeet.
- Kammion seinälle heittää kuunvalo kummaa kukkaa,
- tanhuten kankaan lointa, hyväillen hempeänukkaa.
- Varhain on mieheni kuollut, nuori on kosija armain,
- kultaista kangasta aloin, hopein päättänen harmain.
- Ikkunan edessä puusta laulaa veljeni sielu,
- poikakin manalla ammoin, lemmikin ahmaisi nielu.
- Kuolema kuunvalon reessä ajaa syvyyden rantaa,
- kauneus karkonnut häilyy haamuna käytävän santaa.
- Keväimen aikoja hautoo aatos, mennyttä surren,
- muistoista varjoja heittyy haikeiksi kasvoni purren.
- Tuttava uupui, hukkasin toisen, yksi on luona:
- Kauneus jäi, kun erkani elämän kullasta kuona.
- Humina huilunko ilmoja kiirii, nurmea mataa,
- rukous mullasta huokuu, toiveet tähdistä sataa.
- Kuulitko, vavahti kukka, yössä kun aukeni umpu,
- yöllinen helähti ääni kuin orpo hopearumpu!
- Maahiset unia kateen, häijyt, nähdä jo mahtaa,
- kankaani kuvia täyteen valot ja varjot kun ahtaa.
- Varhain on mieheni kuollut, nuori on kosija armain,
- kultaista kangasta aloin, hopein päättänen harmain.
- Ihana unten on kangas, mielen se tenholla täyttää,
- ystävä luokse kun saapuu, jotakin hälle on näyttää!
Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.