Kalypson kohtalo

Kalypson kohtalo Kirjoittanut Saima Harmaja

Ma, jumalatar, kukkaisrannaltani

sun löysin, uuvuttaman aaltojen.

Kuin vastaus sa olit kaipuussani,

kuin lähettämä vakain taivaisten.

Häälaulun virittivät linnut armaan,

hyväili kukat vieraan kutreja.

Niin illan tullen autuuteeni varmaan

ma nukuin sylissäsi, kuoleva.

Oi täyttymystä! Ajastaikain takaa

aarteensa salatuimmat antaa saa!

Syvimpäin uniensa hurman jakaa

sen kanssa, jota sydän rakastaa.

Vaan kipu julmin: tulta jumalaista,

Kalypson alttiutta pyydä et.

Pois poveltani naista kuolevaista,

kotias itkemään sa pakenet.

Niin lähde, lähde! Jumalatar-rinta

ei kestä nöyryytystä suurempaa.

Ei kärsi pyhitetyn saaren pinta

nyt enää askeltasi loukkaavaa.

Pois, lautallesi päin kotirantaa juokse

nyt, aalto kuohupäinen, Ithakaan,

ja uskollisen kutojansa luokse

mies heikko saata kuolevaisen maan!

– – –

Voi kipu yksinäisen ihanuuden,

sydämen leppymätön runsaus!

Häpeä rikkauden yhä uuden,

jot’ ei saa jakaa hengen kaipaus.

Voi häntä, joka jumaluuden antaa

sois, ikävöisi, vailla ottajaa.

Sisimmät aarteensa vain itse kantaa

saa hän. Ei häntä tunne kevään maa.

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.