Kalmistotiellä

Kalmistotiellä Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Nyt syttyvät lyhdyt,

sävel malminen soi hämärään.

Joki, mereen nyt yhdyt,

kuka liet, näet matkasi pään.

Huminoivat kellot,

meri keinuttaa sua lastaan.

Meri suuri, jo hyrskit ja vellot

elonvirtaani vastaan...

Kumahdellen ne kellot

näin laulavat: Yö hämärtäy,

tuleentuvat pellot

ja viljassa viikate käy.

Joka päivä ne soivat

majanmuuttoa ihmisen erään.

Valon nähdä mun silmäni voivat,

minä aamuun herään...

Asun varrella kadun,

joka kalmiston portille vie.

Puutarhoihin sadun

minut johtaa se hämyinen tie –

oi sieluni, siellä

alabasterilinnas sa runon,

unelmissasi kalmistotiellä

hyvä viipyä sun on.

Sua tutkaimet surun

ovat viiltävät kiduttaneet.

Häly turhuuden tutun,

ivanaurut sun on repineet.

Sinä näit kataluuden,

jota maassa et olevan tiennyt.

Ah, pitoihin en mataluuden

sua enää ma vie nyt!

Huminoivat kellot

ihanuutta jo määränpään.

Meri, vastaani vellot.

sinut kauan jo kuulin, sun nään

Asun varrella kadun.

joka kalmiston portille johtaa.

Paratiisina lapsuuden sadun

se mun silmiini hohtaa.

On suuri se hetki.

se tuokio kuvaamaton,

tämä harharetki,

odysseia kun päättyvä on.

Jää seireenisaaret,

jää likaiset kaupunkinne.

Kodin korkeat holvikaaret,

käyn varjoonne sinne.

Asun varrella kadun.

joka kalmiston portille vie.

Puutarhoihin sadun

minut johtaa se hämyinen tie.

Jo nyt, sieluni, luovu

elon maljasta. Vain unet, runo

ovat viiniäs, siitä nyt juovu,

eloseppeles puno.

Nyt toimita talos,

on hetki se tuntematon,

jona sammuva valos,

elonkynttiläs suitseva on,

joka silmäsi peilin

iäks peittää verholla luomen,

saves rikkoo, hauraan leilin –

kukaties se on huomen?

Nimes elämän tauluun

jää hetkisen vain mitatun.

Nyt puhjeta lauluun,

oi sieluni, on osas sun,

osas ihmeellinen.

kun ennen lepoa mullan

näet ilmojen kuultavan sinen

ja pilvien kullan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.