Kallis tomu

Kallis tomu. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Neito sorja valkohaivenissa,

Niinpä vaatteissaki kokonaan,

Istui päällä kummun unelmissa,

Kummun, jonka alle maatumaan

Laskettu on laulun mahti meiltä,

Mahti, minkä saimme enkeleiltä.

Neito maasta täyden käden multaa

Taiten otti, sitä suuteli,

Katseli ja käänteli kuin kultaa,

Lausui: ”Virka mulle tietosi!

Mitkä tunteet pyhän mullan valtaa,

Kalleimman kun kätkee maailmalta?”

Sitte neiti huokas: ”Miksi eri,

Miksi linnun lailla lensi pois

Seurastamme suuri Runeberg’i?!

Oi, kun laulunsa nyt hauska ois!

Nyt, kun kansa tanssiin valmistaikse,

Nyt se onkin soittajata paitse!”

Näin hän lausui. Silloin saapui poika

Mustaa suruviittaa kantaen.

Viitan helmassa on lauleloita.

Neito poistuvi kun peläten.

Kummun kukkulalle poika astui,

Huokas, kyynelestä poski kastui.

Kummun viereen kumartui hän tuosta,

Laulut alas laski viitastaan;

Esiin etsieli parhaan noista.

Siitä hiljaksensa laulamaan

Alkoi hän ja lintuin laulu tyyntyi,

Virran vesi juoksemasta hyytyi.

Vielä sävel: Lännen tuuli vieno

Taukosi ja honka metsikön

Seisahti; myös niittyvilla hieno

Perhon kera vaipui lepohon.

Kaikki lumos poika laulullansa.

Ken hän on: niin, hän on suomen kansa.

Neitonen, mi ensin istui tuolla,

Suomalaisten kaiho, suru on,

Konsanaan mi laulajan ei kuolla

Suonut ois, ei mennä lepohon;

Taukoomatta helkytellä vainen.

Niin kuin sydän, rinnan omenainen.

Kaiho katveesen käy, milloin kansa

Laulaa opituita laulujaan.

Runoruhtinaamme mullastansa

Vielä viihdyttävi lapsiaan

Siksi, kunnes lapset, maamme kansa

Katsomahan pääsee johtajaansa.

Sitä ennen käden täysi multaa

Ottakaa ja sitä suudellen

Lausukaa: On kalliimpaa kun kultaa

Tomu laulajamme. Uudelleen,

Koska Herra yhdistää tuon tomun,

Saamme kuulla kantelonsa humun.

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.