Kallioon itänyt

Kallioon itänyt Kirjoittanut Saima Harmaja

Sun sydämesi kallioon

ma tungen juurin hienoin.

Sen kiveen kahlehdittu oon

ma, niittykukka vienoin.

Kiveä juurin janoisin

nyt juon, ja kasvun estää

se seinin järkkymättömin.

Ken tuskani voi kestää!

Sanovat: miksi muuta et

pois rannan kukkamultaan?

Sen yllä väikkyy perhoset,

sen päivä pukee kultaan. –

Jumala! Minä, voimaton,

hyväilen heikoin juurin

sydäntä kovan kallion

rukoillen: iske, Suurin!

Kädelläs iske kallioon,

jää murra jäykän pinnan!

Elävä lähde puhjetkoon

niin kivusta sen rinnan.

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.