Kallioon itänyt

Kirjoittanut Saima Harmaja


Sun sydämesi kallioon
ma tungen juurin hienoin.
Sen kiveen kahlehdittu oon
ma, niittykukka vienoin.
Kiveä juurin janoisin
nyt juon, ja kasvun estää
se seinin järkkymättömin.
Ken tuskani voi kestää!
Sanovat: miksi muuta et
pois rannan kukkamultaan?
Sen yllä väikkyy perhoset,
sen päivä pukee kultaan. –
Jumala! Minä, voimaton,
hyväilen heikoin juurin
sydäntä kovan kallion
rukoillen: iske, Suurin!
Kädelläs iske kallioon,
jää murra jäykän pinnan!
Elävä lähde puhjetkoon
niin kivusta sen rinnan.


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.