Kallioääniä

Kallioääniä
(Originaalin pohjalla vapaasti muotoiltu.)
Kirjoittanut Carl Hauptmann

Yö, yö...

Yöhön me vaivumme,

syöksymme kohti kallioseinää,

kuoleman kuiluja, hornannieluja.

Niinkuin heinää

jumalat niittävät sieluja.

Murha – murha on elämä,

turha, turha on elämä.

Äänet vyöryen soi

läpi yksinäisyyden,

äänet huutavat: voi!

Nyt kivi, kallio kylmä me olemme.

Kiveen hautasi meidät

harmaa aika.

Ah, hätähuutomme yöstä

nousta tohti,

ahnaan ampui nuolensa

kaipaus aamua kohti.

Ammoin jo lämmitti

aurinko meitä,

vuorilähteet

nuolivat jyrkänteitä –

mutta me kalliot

olemme kylmät ja kovat.

Vapahda... vapahda meidät!

Me nukumme...

Auringonsäteitten kutsuja kuulemme,

avaten kiviset huulemme

kurkoitamme ne valoon.

Maata me olemme,

maa, kova kivi on sukumme...

Olemme jälleen valossa nuoret,

haparoimme ilmaan.

Sen mitä kätkivät graniittikuoret,

kiviset nielut

syvälle, syvälle

unettomuuteen,

sen me nyt nostamme

aamuun uuteen.

Pimennostamme

nousevat nimeä vailla sielut.

Mikä on kiveä ollut,

pääsee kivestä irti.

Näkee taivasvalot,

nostaen sielukasvot

puhtaat ja jalot.

Lähde: Kailas, Uuno 1924: Kaunis Saksa: sarja saksalaista lyriikkaa. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.