Kalliimmat toiveet.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Syksyn tullen lankee kukka,
Halla kylmä jäätää sen;
Eipä toki peri hukka
Kukkasia sydämmen,
Joita kylvi ainoseni,
Sinisilmä, sulosuu.
Siunaa Luoja taimoseni,
Niin ne kerta kukoistuu!
Rukoilen mä lahjaa kahta:
Maaria, tai – kuolemaa! –
Ken nyt noita kieltää mahtaa –
Hyvä Luoj’ ei kumminkaan.
Ennenki niin laitti Luoja,
Että pyyteheni sain;
Aina valvoi lahjan tuoja,
Vaikka innotoinna hain. –
Oisko vielä laakso, lehto,
Jossa paimentorvi sois,
Siellä, kuni lapsuun kehto,
Hauska kodinpaikka ois.
Mökki pieni lehvikossa,
Torvestansa tuikkisi
Kypeniä ilmaan, jossa
Valkeaa ne leimuisi.
Kirkas lähde, kukkaranta
Lehdoss’ olla vielä, sais,
Josta saisin maljan kantaa,
Armasta kun janottais.
Lähteen luota kukkasia
Muutamia taittaisin,
Karkottaisin huolemia,
Seppelin kun laittaisin,
Veisin kaarikulmillensa
Päälle tumman kiehkuran;
Varmaan muistais lapsuutensa
Ilopäivät koissahan,
Jolloin pieni siskokulta
Useasti laitti niin,
Herätteli surupuulta,
Miellytteli kukkasiin.


Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.