Kaliforniasta
| Kaliforniasta Kirjoittanut Johan Holappa, Johan Keinänen, ym. |
| Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia, 24.5.1862, nro 21, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Kaliforniasta. Tämä Suomalaisille lukijoillemmekin tuttu kultamaa on houkutellut monta maamme nuorukaista luopumaan maamme laivoihin otetusta palveluksesta sinne hyvää hakemaan. Mutta se on tosi kaikista paikoista, että missä on isoja etuja, siellä on suuria vastuksiakin eikä puu-veitsellä vuolla kultaa Kaliforniassakaan. Kotimaa ja koti on ihmisellä rakkain paikka, olkoon tämä vaikka jäävuorten keskellä. Aivan vieraana ja rauhatoinna kulkee ihminen muualla ollessaan aina ikävässa ja kaivaten rakasta kotiaan ja syntymäpaikkaansa. Vierasten maitten edut, olivatpa nämä vaikka kuinka suuria, eivät voi tydyttää ihmisen mieltä. Se tästä tullut rauhattomuus tekee sen, että ihminen ei voi varallisuutensakkaan puolesta hyötyä, kun hänellä ei ole kodin ja syntymämaan rauhaa, jossa hän talleltaisi koottuja varojansa, joita hän hupaa rauhattomuudessaan saadakseen tätä varten tuhlaa eli muuten ei voi ryöväreiltä ja varkailta säilyttää. Jos siis tulojakin olisi, onpa menoja taas, niin että monikaan ei tahdo kannallaan pysyä. Moni Suomalainen on yhden eli toisen syyn tähden häätynyt laivasta karkaamaan, ehkä tämä ei lähteissä ollut tarkoituksena, moni on jo siinä aikeessa kotoaan lähtenytkin merelle. Ei ole vähää joukkoa meriväkeä, joka on Oulustakin Kaliforniassa, sen osottaa seuraava ote sieltä muutamista tänne kirjoitetuista kirjeistä.
”S:t Fransiscosta 19 p. tammik. 1862. — Kaivattu veljeni! — Muutamilla riveillä lyhyesti saan ilmoittaa sinulle, että minä vielä elän hyvässä terveydessä. Jo olen ollut täällä Kaliforniassa 5 vuotta, mutta en ole vielä löytänyt mitä moni hakee, rikkautta. Monta kertaa olen tässä maassa ollut hyvissä varoissa, mutta varat ovat taas menneet. Kun onnessa ollaan kiini, huilahtaa se taas pois käsistä. Jos Jumala suopi, niin aivon minä vielä kerran nähdä rakasta isänmaatani, johon olen alinomaa toivonut. Elääkö rakas äitini, meljeni ja sisareni, niistä en ole saanut tietoa. Jospa jokukaan kirjoittaisi, ei sitä usko kukaan, kuinka iloiseksi ne rivit minun tekisivät. Meillä on täällä suuri ilo, kun jokukaan saapi kirjeen kotimaalta ja siinä on tietoja. — — —
Johan Holappa⚲.”
”Rakas tätini! Muutamalla sanalla saan ilmoittaa teille, että minä vielä elän ja olen hyvin terveenä. Minä olen kulkenut monissa vieraissa maissa sitte kuin lähdin kotomaaltani, mutta en ole vielä missään tavannut sellaista maata kuin on rakas kotipaikkani. Minä olen kokenut koota varoja, mutta en ole vielä saanut siksi, että saattaisin tulla kotiin. Minä olen vielä nuori, voin vielä ansaita, ja Jumalan avulla aivon päästä kotimaahan, olin sitte rikas eli köyhä. Siitä minulla on suuri huoli, jos minun rakas äitini vielä elää eli muita sukulaisia. Terveisiä j. n. e.
Johan Vilhelm Keinänen⚲.”
”Saan ilmoittaa, että seuraavaiset tänne tulleet Oulun merimiehet tietääkseni vielä elävät: Karl Karppinen⚲, Johan Annala⚲, Jakob Sellman⚲, Karl Luukinen⚲, Fredrik Hällström⚲, Jakob Ervast⚲, Johan Lassé⚲, Jakob Rautio⚲, Johan Stenlund⚲, Henrik Töyrä⚲, Johan Luukinen⚲, Jakob Poutala⚲, Johan Heusala⚲, Petter Kujala⚲, Henrik Ruut⚲, Henrik Vuoti⚲, Gustaf Sarkkinen⚲, Johan Manninen⚲, Elias Heikkinen⚲, Johan Skarppinen⚲, Jakob Pasonen⚲, Matti Roponen⚲, Johan Murman⚲, Jakob Argilander⚲, Antti Ervast⚲, Gustaf Lindström⚲, Henrik Glader⚲, Isak Luokkinen⚲, Petter Pekkala⚲ ja Gustaf Hemminen⚲. Täällä on vielä muitakin, mutta ei ole enää sijaa paperissa nimille. — Kun kirjoitatte, pankaa päällekirjoitus Venäjän konsulille.”
Yksi näistä edellämainituista kirjoittaa Kalifornian kultakaivannoista seuraavaisesti: - - - ”Saan ilmoittaa että kullanhakemisen kanssa on täällä samoin kuin kalastamisen kanssa Suomessa; sillä missä sinä luulet saapasi enimmän kaloja, siihen sinä potket nuottasi eli panet koukkusi, mutta usein käypi niinkin, ettet saa mitään. Sitte hakee hän taas toista kalastus-paikkaa toivossa saadakseen parempaa saalista, kuluttaen entiset kalansa. Niin käypi kullan kaivajankin kanssa: hän koettaa yhtä kaivosta toisen perästä; mutta jos hän joskus saapikin pussinsa täyteen, niin tyhjemnee se taas toista hakiessa. — Rakas veli! Toivoni on päästä vielä kotimaahani, sillä ei täällä ole ollenkaan iloa; me elämme täällä kuin erämaahan hajotetut lampaat. Nyt meillä on joulu. Itse keitän ruokaani, itse leivon leipäni ja paistan hiilillä ja tuhassa. Savu tulee huoneeseni ja sataa tulisijaani, ja tämmöiseen elämään tuskaun jo kyllin. Siksi tulen kotiin kun vaan voin.” — —
Tästäkin näkyy kuinka isänmaan rakkaus palaa Suomalaisen mielessä, ja kuinka monen estää kotiin tulemasta sellainen ajatus, ettei hän tyhjänä kehtaa palata, vaan toivossa saada varoja kokee hän alinomaa sitä varten olla kullan kaivamisen työssä.