Kalevalan kankahilla
| Kalevalan kankahilla Kirjoittanut Immi Hellén |
- Nyt seuraa mua kauas Karjalaan
- saloille sankarten ja laulun maan.
- Vuossatain taakse nyt me sukellamme
- pyhäisä tunne polttain povessamme.
- Me käymme Kalevalan kankahilla,
- on sinipiiat siellä piilosilla.
- Me nähdä saamme sorjan Mielikin
- ja itse Tapion ja Nyyrikin.
- Me näämme esi-isäin pyhät puistot,
- ne nousee hämäristä kalliit muistot.
- Me näämme ahot armaat Väinölän,
- siimessä metsäin vetten välkynnän.
- Ja on kuin säveleitä siellä soisi,
- tarua kummaa hongat huminoisi,
- kuin kielet kanteloisen heläjäis,
- ja runoseppäin virret viriäis.
- Me pistäymme moneen savumajaan,
- me poikkeamme Ilmarisen pajaan,
- me huikenemme näkyyn valtavaan,
- kun seppo suuri takoo Sampoaan.
- Vaan kenpä tuolla tulee kirjoreessä,
- tulinen ruuna hopeenharja eessä.
- Ka, Joukahainen kerskuileva mies,
- vaan suohon päättyy poloinen sun ties.
- Kullervon näämme metsän siimeksessä
- puun kylkeen kuvioita piirtämässä
- ja taas jo paimenessa karjoineen,
- kun kiven saanut on hän evääkseen.
- Ja tuolla rusopilven reunamalla
- ken helskyttävi kultakangastansa?
- Se ihanainen Pohjan neito on,
- otsalla väike kuun ja auringon.
- Ken tuonen tummaa virtaa haroo tuolla?
- – Miks’ täytyi Lemminkäisen nuorra kuolla? –
- Mutt’ äiti hengen kylmiin luihin loi,
- sen äidinrakkaus vain tehdä voi.
- Me täällä kuulla saamme synnyt syvät
- ja viisauden kalliit kultajyvät.
- Me saamme olla myöskin mukana,
- kun käydään sotaa suurta valosta.
- Tää ihmeen ihana on meidän retki,
- sen juhlallisin kuitenkin on hetki,
- kun Väinämöinen laulupaaelleen
- käy helskytellen kieltä kanteleen.
- Hän laulaa – ilman pielet iloitsevat,
- ja Kuutar, Päivätärkin kuuntelevat,
- ne hyppii kankahalla kannotkin,
- ja louhet loukkuu, paukkuu paaetkin.
- Hän laulaa – karhu, hukka, ilman kotka,
- ja pääsky, peippo, rannan sinisotka,
- maan matosetkin ynnä kalat veen
- ne lumoutuvat soittoon kanteleen.
- Ja kuuntelemme mekin silmät veessä,
- me seisomme kuin iki-ihmeen eessä.
- Tään tenhotarun meidän kansa loi,
- sen ikiaarteheksi meille soi.
- Ja vaikka rantamilla utuisilla
- se syntyi nuotioilla nokisilla,
- kun pitkä, pimeä oi’ Pohjan yö,
- se on kuin kaikkein kirkkain helmivyö.
- Se kaukomaille kantaa maineen maamme,
- oi, sitä hellävaroin vaalikaamme!
- Perintö pyhä, kallis isien,
- se elää kautta vuosituhanten.
Joulupukki, 1935.
Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.