Kalamies

Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe


Meri kuohui, vyöryi voimassaan,
mies istui luona veen;
hän tyynnä katsoo onkeaan,
tyly saakka sydämeen.
Hän kuinka istuu, kuuntelee,
niin syvyys sylkähtää,
aalloista ilmi humisee
veen vaimo vaahtipää.
Se laulaa näin, se lausuu noin:
»Miks kansaa kiehdot mun
sa ihmis-eljin, ongelmoin
ylös kuolonhehkuhun?
Ah, tietäisit, kuink’ autuas
on kala kuilussaan,
astuisit, parka, paadeltas
terveyttä tuntemaan!
Meressä eikö päivä käy,
kuu päily kuohupäin,
taas kahta kauniimmalta näy
laineita hengittäin?
Sua eikö taivaan syvyys tuo,
sinikuulas soilu veen,
omat eikö kasvos kutsu nuo
kalpeesen kasteiseen?»
Meri huokui, huuhtoi rannalla
jo jalkaa onkijan;
povi hällä paisui kaihosta
kuin puoleen armahan.
Soi sanat noin, soi laulu näin,
hän kohtalonsa ties,
veti vaimo luo, hän vaipui päin,
ja oli mennyt mies.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.