Kalamies
Kalamies Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe |
- Meri kuohui, vyöryi voimassaan,
- mies istui luona veen;
- hän tyynnä katsoo onkeaan,
- tyly saakka sydämeen.
- Hän kuinka istuu, kuuntelee,
- niin syvyys sylkähtää,
- aalloista ilmi humisee
- veen vaimo vaahtipää.
- Se laulaa näin, se lausuu noin:
- »Miks kansaa kiehdot mun
- sa ihmis-eljin, ongelmoin
- ylös kuolonhehkuhun?
- Ah, tietäisit, kuink’ autuas
- on kala kuilussaan,
- astuisit, parka, paadeltas
- terveyttä tuntemaan!
- Meressä eikö päivä käy,
- kuu päily kuohupäin,
- taas kahta kauniimmalta näy
- laineita hengittäin?
- Sua eikö taivaan syvyys tuo,
- sinikuulas soilu veen,
- omat eikö kasvos kutsu nuo
- kalpeesen kasteiseen?»
- Meri huokui, huuhtoi rannalla
- jo jalkaa onkijan;
- povi hällä paisui kaihosta
- kuin puoleen armahan.
- Soi sanat noin, soi laulu näin,
- hän kohtalonsa ties,
- veti vaimo luo, hän vaipui päin,
- ja oli mennyt mies.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.