Kaksi tunnelmaa.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Mitä onnesta huolin, en tuntisikaan,
Kun sattuis se kohtaani tulla,
Minä kostojen päivää vuotan vaan,
Se aina on mielessä mulla.
Olen tuskia valmis mä kärsimään, –
Vaikka tuhannen miljoonaa vuotta
Saa helvetin tulet mua kärventää,
Ei huojennushetkeä tuottain.
Mutta ensin mä kostoa uhmaisin
Kuin unelmain herttaista maljaa;
Sorron-vallat mä syvyyteen painaisin,
Tukehuttaen myrkkyjen kaljaan.
Vaan kohtapa taasen, kun selviydyn,
On tunnekin ylväämpi mulla:
Oma kohtalo kosto on sortajain
En kostajaks tahdo tulla.
Vaan maailman uuden jos rakennukseen
Voin pienen mä kortisen luoda,
Lamauntuneen tuntehen elvyttää,
Ei suurempaa onnea suoda.
Oi ihminen, tahdotko taivasta
Sä täällä jo kanssani maistaa,
Vapautua tuonelan vaivasta,
Valon sieluas suoda valaista:
Niin liity sä kanssamme toimintaan,
Joku tähtävi aikojen rauhaa;
Lepohetkinä mieltä se maltuttaa,
Vaikka leirillä myrskytkin pauhaa.
Ken työväen-aatteesta onnea sais,
Kuin taistelun-aika on vasta;
Ken saisi, jos taistomme tarkoittais
Nykyhetkellä kärsivää lasta.
Ei; kauvaksi tähtävi taistelu tää
On palkinto loitolla vasta;
Satain vuosien taakse on määrämme pää,
Koskee tulevain aikojen lasta.

Esa Paavo-Kallio.


Lähde: Kevään kosto 3. 1910. T. S. Osuusk. Raivaaja r.l., Lahti.