Kaksi talonpoikaispäällikköä

Kaksi talonpoikaispäällikköä. Kirjoittanut Lauri Haarla

Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää

pyrkien vuoria päin,

missä lähtenen tunkee sen avarin selkä

armain tai myrskyvin sain,

sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille

poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.

Kuopus heist’ oli toinen vaurahan talon,

toinenpa toivottu esikoinen.

Mutta kummallekin elon sarkapa aukes

kuin syntymäsarkansa samanmoinen.

– Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan

rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.

Noro tummine virtoineen oli raja

poikien konnun ja haan.

Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin

turhaan sai viikarit sotimaan.

– Mutta jos saapui he vieraiks tapahan rehtiin,

silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.

Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika,

riemuhun nousta he tohti,

niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin

hattarapilviä kohti.

– Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt,

yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.

Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain –

Silloinpa taistelu alkoi!

Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola

nyt oman uransa halkoi.

Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa,

siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.

»Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä,

heilahti tanner ja pelto.

Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun

Samolan poika ja Melto!»

– Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki,

jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.

***

Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn,

viholliselle häkää tappion,

mut itsellensä voittojuhlalöylyn,

Käsistä sodan hirmun, rappion

takaisin saatu puolet Päijännettä!

Sen tiedon voitto toi ja hurmion,

jot’ en voi taaskaan muistaa kyynelettä.

Kuin koko maailman ois maahan lyöneet

ja työtään ihmetellen katselleet,

niin seisoi voiton eessä Samola

ja Melto joukkoinensa. Niittäneet

osansa hekin vihanviljaa lakoon –

Kuink’ ihanaa näin laasta mantereet,

päin päivää marssia ja lyödä pakoon!

Niin helpolta heist’ tuntui kuolon taito,

noin sotilaana, tiellä kunnian. – –

– Mut silloin juur kun käsky taipaleelle

taas paisuin nosti povet armeijan,

juur silloin saapui käsky toinenkin,

jok’ iski maahan Mellon, Samolan,

kuin salamurha puhtaan sankarin.

Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa

viel’ loisti kaukaisuus kuin houkuttain

tulisten taistoin kautta ihmemaihin.

Ja pihamaalla touhuin innokkain

miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin,

kuin aikois kilpaleikkiin juoksijain

tai marssia se tahtois maailmanääriin.

Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto

ja Samola. He viipyi tuokion.

Kun astuivat taas portahille, toinen

niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell’ on,

ken äkkikuolon voitti taistelulla.

Mut toisen kiersi suonet ohimon

kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.

Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa

tuo kalvas Samola. Luo miehien

veristetyin käy silmin Melto, jäykkään

tärähtää leuat sanaan kahtehen:

»Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu

kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.»

»Mit’ on tää, Juho? Meille anna vastuu!»

Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko

nyt portahille luokse Samolan.

»Niin veljet, meidät moukat erotettiin

virasta päällikön. Siks kunnian

vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin

ois käskyt kuultava nyt johtajan.

Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»

Vaelsi hurja lauma koivikkoon.

Siell’ istui Tuomas Melto murheineen

samalla kunnahalla, jolta lähti

hän jäämeineen ens kerran rynnökseen.

»Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!»

rämähti huuto. Mutta seisaalleen

kavahti Tuomas, lausui lauseensa:

»Ken räähkä täällä huutaa kapinaa,

sen turpeeseen ma totisesti lyön!

– Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran,

mut estää ei saa täyttymästä työn,

min alkoi suomalainen. – Sanitäärin

jos tekivät, ma valaniko syön?

Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. –»

Niin ryntäs armeija koht’ etelää

kuin hyöky hurman paisteess’ auringon.

Mit’ armaammin sen lemmest’ uhkui maa

sit’ tulisempi taisto armoton.

Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli

tuo tuhathaara lieska taistelon.

Ja tautiin soreaan mies moni kuoli. –

Mut turhaan kahta miestä peittää koki

tuo kuolonkasken kypeninen tuhka.

Heill’ lienee ollut murhe pantsarina

tai yöltä saatu peljättävä uhka.

He siellä teki työtään tuoksinassa,

miss’ suurin kertyi kuolevien ruhka,

kuin työmies raunioita raatamassa.

Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä,

he enää eivät pitkään kiistelleet

elosta tästä. Riutui Samola,

kuin rintasairas, joskus silmiin veet

sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto

niin istui kuin ois raudat painaneet

tai merten taakse häipyis kotipelto.

Heit’ toveritkin melkein kaihtain katsoi

kuin nuoret näpeillänsä kuolevaa. –

– Mut ahdinkoon sai komppania kerran

niin turmaisaan, siit’ että pelastaa

vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes!

Sai talonpoika niittää kunniaa,

ja viime panos ohimoihin laukes.

Taas lyötiin aamust’ asti, kunnes kääntyi,

juur seudun peittyessä hämäriin

päin turmaa verityö. Sai sanantuoja:

»Koht’ oikealta lyödään saarroksiin,

tuon kummun, taistelun se pelastaa,

vihollisiin ken iskee ryntääviin

ja meidän valtanamme harjun saa.»

Kuin tuomiolla joukkueensa eessä

nyt seisoo päämies. – Uskaltaako tuo?

välähtää haaste miesten kulmain alta.

– Pudistaa päätään herra: Miehet nuo

vain rippeet joukkueesta – – eikä monta

yl’ aavan kentän tuon voi päästä luo. – –

Ei mikään päiväks tee yöt’ onnetonta!

Tärähti silloin ääni jämeästi:

»Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.»

»– Meit’ Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto.

»Ei suomalainen koettamatta jätä,

käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin

mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä.

Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»

»Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi

nyt sairas Samola. »Tää komeaa!

On totta vieköön!» sinkoi sanoja.

»Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!»

»Nyt maantie auki taivaaseeni» »Kuin nallit

kivelle ruotsit jää, kun painaltaa

nää suomalaiset takkukarva-hallit!»

Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse

vain tähtäs Tuomaan selkään leveään.

Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat!

Humisten kiersi ympärillä pään

kuin tulikehä säikkysäkenin.

Päin rinnettä! Ja lakealta jään

jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.

Ken ennen ennättää, saa valtanansa

se kuularuiskut sekä jyrkänteet –

– Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa,

nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet

myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse – –.

Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet

niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.

Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa!

Ei onni hurja miehiänsä heitä:

Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa,

yl’ lahdenkin jo yltää ilman teitä;

tuo räiskeviesti vihollisen luo,

ett’ turmaan, alas kuolon penkereitä

jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.

Lysähtää maahan siellä rohkeus,

ja sekasorroin laumat pakenee.

On voitto meillä taas! Ja tappiot,

ne suurta summaa eivät toki tee:

vain kymmenkunta Hämeen miehistä

– luvuista vääpelin se selvenee –

ja kaksi, kuuluu, sanitääriä.

Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.