Kaksi talonpoikaispäällikköä

Kaksi talonpoikaispäällikköä.

Kirjoittanut Lauri Haarla


Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää
pyrkien vuoria päin,
missä lähtenen tunkee sen avarin selkä
armain tai myrskyvin sain,
sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille
poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.
Kuopus heist’ oli toinen vaurahan talon,
toinenpa toivottu esikoinen.
Mutta kummallekin elon sarkapa aukes
kuin syntymäsarkansa samanmoinen.
– Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan
rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.
Noro tummine virtoineen oli raja
poikien konnun ja haan.
Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin
turhaan sai viikarit sotimaan.
– Mutta jos saapui he vieraiks tapahan rehtiin,
silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.
Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika,
riemuhun nousta he tohti,
niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin
hattarapilviä kohti.
– Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt,
yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.
Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain –
Silloinpa taistelu alkoi!
Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola
nyt oman uransa halkoi.
Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa,
siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.
»Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä,
heilahti tanner ja pelto.
Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun
Samolan poika ja Melto!»
– Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki,
jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.
***
Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn,
viholliselle häkää tappion,
mut itsellensä voittojuhlalöylyn,
Käsistä sodan hirmun, rappion
takaisin saatu puolet Päijännettä!
Sen tiedon voitto toi ja hurmion,
jot’ en voi taaskaan muistaa kyynelettä.
Kuin koko maailman ois maahan lyöneet
ja työtään ihmetellen katselleet,
niin seisoi voiton eessä Samola
ja Melto joukkoinensa. Niittäneet
osansa hekin vihanviljaa lakoon –
Kuink’ ihanaa näin laasta mantereet,
päin päivää marssia ja lyödä pakoon!
Niin helpolta heist’ tuntui kuolon taito,
noin sotilaana, tiellä kunnian. – –
– Mut silloin juur kun käsky taipaleelle
taas paisuin nosti povet armeijan,
juur silloin saapui käsky toinenkin,
jok’ iski maahan Mellon, Samolan,
kuin salamurha puhtaan sankarin.
Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa
viel’ loisti kaukaisuus kuin houkuttain
tulisten taistoin kautta ihmemaihin.
Ja pihamaalla touhuin innokkain
miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin,
kuin aikois kilpaleikkiin juoksijain
tai marssia se tahtois maailmanääriin.
Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto
ja Samola. He viipyi tuokion.
Kun astuivat taas portahille, toinen
niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell’ on,
ken äkkikuolon voitti taistelulla.
Mut toisen kiersi suonet ohimon
kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.
Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa
tuo kalvas Samola. Luo miehien
veristetyin käy silmin Melto, jäykkään
tärähtää leuat sanaan kahtehen:
»Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu
kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.»
»Mit’ on tää, Juho? Meille anna vastuu!»
Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko
nyt portahille luokse Samolan.
»Niin veljet, meidät moukat erotettiin
virasta päällikön. Siks kunnian
vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin
ois käskyt kuultava nyt johtajan.
Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»
Vaelsi hurja lauma koivikkoon.
Siell’ istui Tuomas Melto murheineen
samalla kunnahalla, jolta lähti
hän jäämeineen ens kerran rynnökseen.
»Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!»
rämähti huuto. Mutta seisaalleen
kavahti Tuomas, lausui lauseensa:
»Ken räähkä täällä huutaa kapinaa,
sen turpeeseen ma totisesti lyön!
– Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran,
mut estää ei saa täyttymästä työn,
min alkoi suomalainen. – Sanitäärin
jos tekivät, ma valaniko syön?
Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. –»
Niin ryntäs armeija koht’ etelää
kuin hyöky hurman paisteess’ auringon.
Mit’ armaammin sen lemmest’ uhkui maa
sit’ tulisempi taisto armoton.
Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli
tuo tuhathaara lieska taistelon.
Ja tautiin soreaan mies moni kuoli. –
Mut turhaan kahta miestä peittää koki
tuo kuolonkasken kypeninen tuhka.
Heill’ lienee ollut murhe pantsarina
tai yöltä saatu peljättävä uhka.
He siellä teki työtään tuoksinassa,
miss’ suurin kertyi kuolevien ruhka,
kuin työmies raunioita raatamassa.
Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä,
he enää eivät pitkään kiistelleet
elosta tästä. Riutui Samola,
kuin rintasairas, joskus silmiin veet
sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto
niin istui kuin ois raudat painaneet
tai merten taakse häipyis kotipelto.
Heit’ toveritkin melkein kaihtain katsoi
kuin nuoret näpeillänsä kuolevaa. –
– Mut ahdinkoon sai komppania kerran
niin turmaisaan, siit’ että pelastaa
vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes!
Sai talonpoika niittää kunniaa,
ja viime panos ohimoihin laukes.
Taas lyötiin aamust’ asti, kunnes kääntyi,
juur seudun peittyessä hämäriin
päin turmaa verityö. Sai sanantuoja:
»Koht’ oikealta lyödään saarroksiin,
tuon kummun, taistelun se pelastaa,
vihollisiin ken iskee ryntääviin
ja meidän valtanamme harjun saa.»
Kuin tuomiolla joukkueensa eessä
nyt seisoo päämies. – Uskaltaako tuo?
välähtää haaste miesten kulmain alta.
– Pudistaa päätään herra: Miehet nuo
vain rippeet joukkueesta – – eikä monta
yl’ aavan kentän tuon voi päästä luo. – –
Ei mikään päiväks tee yöt’ onnetonta!
Tärähti silloin ääni jämeästi:
»Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.»
»– Meit’ Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto.
»Ei suomalainen koettamatta jätä,
käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin
mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä.
Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»
»Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi
nyt sairas Samola. »Tää komeaa!
On totta vieköön!» sinkoi sanoja.
»Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!»
»Nyt maantie auki taivaaseeni» »Kuin nallit
kivelle ruotsit jää, kun painaltaa
nää suomalaiset takkukarva-hallit!»
Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse
vain tähtäs Tuomaan selkään leveään.
Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat!
Humisten kiersi ympärillä pään
kuin tulikehä säikkysäkenin.
Päin rinnettä! Ja lakealta jään
jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.
Ken ennen ennättää, saa valtanansa
se kuularuiskut sekä jyrkänteet –
– Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa,
nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet
myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse – –.
Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet
niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.
Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa!
Ei onni hurja miehiänsä heitä:
Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa,
yl’ lahdenkin jo yltää ilman teitä;
tuo räiskeviesti vihollisen luo,
ett’ turmaan, alas kuolon penkereitä
jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.
Lysähtää maahan siellä rohkeus,
ja sekasorroin laumat pakenee.
On voitto meillä taas! Ja tappiot,
ne suurta summaa eivät toki tee:
vain kymmenkunta Hämeen miehistä
– luvuista vääpelin se selvenee –
ja kaksi, kuuluu, sanitääriä.


Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.