Kaksi kuvaa

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Takassa hiipuen kun hiiltyy puu,
ja talvipäivä hiljaa tummentuu,
ja ilta luoden kattavaisen kaihin
hämyisen harsonsa kun heittää maihin,
mä edessäni kummat kuvat nään,
maa vaikka peittyy pitkään pimeään,
mä ammoin, ammoin mennehen nään kesän
ja kodin pienen niinkuin linnunpesän.
Puutarhass’ emo hoivas kukkiaan,
niin kaunist’ en lie nähnyt milloinkaan,
kuvasti kuultoa ne taivaan sinen,
ihanuus niiden oli ihmeellinen.
»Ihana temppelis on, Iäinen,
ihana osa ihmislapsosen,
ken katsehensa siihen voipi kiintää,
kun kummut kukkii, kaari kaunis siintää.»
Näin miettein emo kauniin katseen loi
päin korkeutta, josta sävel soi
taas kiitost’ antajalle kaiken hyvän
ja onnen sielussaan hän tunsi syvän.
***
Taas kuvat vaihtuu. Emon harmaapään
mä nojatuoliss’ istuvan nyt nään.
Ei syki sydän enää nuoruuttansa,
vain syvät uurtehet on poskillansa.
Ne kertoo, kuinka onni mainen on
vain katoovaista alla auringon,
valoa katse kauniskin on vailla,
se sammui yöhön syksyillan lailla.
Mut sitä kirkkahampi syttynyt
on sydämensä tähtitaivas nyt,
hän siihen avartuvan katseen johtaa,
miss’ iäisimmän kauneuden se kohtaa.
Hän näkee, mitä toiset näe ei,
ja joskin elo häitä paljon vei,
ei suru sydäntänsä enää raasta,
hän irti, vapaa on jo tästä maasta.
On sielussansa suuri valkeus,
Ikuisen Isän suuri rakkaus,
matkaajan tieltä pimeyden se poistaa
ja uskon, toivon tähtenä se loistaa.


Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.