Kaksi kuvaa

Kaksi kuvaa Kirjoittanut Antti Rytkönen

Takassa hiipuen kun hiiltyy puu,

ja talvipäivä hiljaa tummentuu,

ja ilta luoden kattavaisen kaihin

hämyisen harsonsa kun heittää maihin,

mä edessäni kummat kuvat nään,

maa vaikka peittyy pitkään pimeään,

mä ammoin, ammoin mennehen nään kesän

ja kodin pienen niinkuin linnunpesän.

Puutarhass’ emo hoivas kukkiaan,

niin kaunist’ en lie nähnyt milloinkaan,

kuvasti kuultoa ne taivaan sinen,

ihanuus niiden oli ihmeellinen.

»Ihana temppelis on, Iäinen,

ihana osa ihmislapsosen,

ken katsehensa siihen voipi kiintää,

kun kummut kukkii, kaari kaunis siintää.»

Näin miettein emo kauniin katseen loi

päin korkeutta, josta sävel soi

taas kiitost’ antajalle kaiken hyvän

ja onnen sielussaan hän tunsi syvän.

***

Taas kuvat vaihtuu. Emon harmaapään

mä nojatuoliss’ istuvan nyt nään.

Ei syki sydän enää nuoruuttansa,

vain syvät uurtehet on poskillansa.

Ne kertoo, kuinka onni mainen on

vain katoovaista alla auringon,

valoa katse kauniskin on vailla,

se sammui yöhön syksyillan lailla.

Mut sitä kirkkahampi syttynyt

on sydämensä tähtitaivas nyt,

hän siihen avartuvan katseen johtaa,

miss’ iäisimmän kauneuden se kohtaa.

Hän näkee, mitä toiset näe ei,

ja joskin elo häitä paljon vei,

ei suru sydäntänsä enää raasta,

hän irti, vapaa on jo tästä maasta.

On sielussansa suuri valkeus,

Ikuisen Isän suuri rakkaus,

matkaajan tieltä pimeyden se poistaa

ja uskon, toivon tähtenä se loistaa.

Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.