Kaksi kannelta.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Väinö, virtasen kuningas,
Tässä ennen laulut laati;
Norot notkui, paadet paukkui,
Taivon kansi kalkahteli.
Onko tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa,
Joka soiton valloittaisi
Suurelta sukuisältä,
Kuninkaalta kannelkullan?
Ei oo tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa
Tämän pulmun purkajata,
Kanteloisen päästäjätä;
Poikaset alulla vasta,
Vielä kesken kasvuansa,
Arkamielet, kunnottomat.
Kons’ei Väinön kannelkullan
Soittajata, kymmenkielen,
Niin mä aikani kuluksi,
Omaksi iloksi vainen
Tuota honkakanteletta,
Yksikielistä ramua
Oottaissäni kaijuttelen.
Väinö maakivellä istui,
Paaterolla poukutteli,
Minä pirtin kulmakkeessa
Jouhisomman suikuttelen;
Väinön soitto taivahille
Kuului, salot, salmet halkoi,
Minä torakkain iloksi,
Sirkat tanssiin taivuttelen;
Väinö pitkän yön perästä
Päivän suori soitollansa,
Minä alan keskiyöllä,
Ett’ei naista naurattaisi,
Kun ma pilpatan pahasti;
Väinö viime kerran soitti
Matkavenheen saatuansa,
Ilmoihin ylettyänsä,
Minä kuopan vierustalla
Satalevon saatuani;
Väinö soittaa taivahilla
Henkien iki-iloksi,
Min’ oon vaiti mullan alla
Vuottain viljon veljyttäni.
Kaiju, kaiju kanteloinen,
Virttä paha vierettele,
Ettei loppuisi peräti
Soitto Suomemme saloilta,
Laulun kaiku Karjalasta!


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.