Kaksi kannelta

Kaksi kannelta. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Väinö, virtasen kuningas,

Tässä ennen laulut laati;

Norot notkui, paadet paukkui,

Taivon kansi kalkahteli.

Onko tässä nuorisossa

Nousevassa, kasvavassa,

Joka soiton valloittaisi

Suurelta sukuisältä,

Kuninkaalta kannelkullan?

Ei oo tässä nuorisossa

Nousevassa, kasvavassa

Tämän pulmun purkajata,

Kanteloisen päästäjätä;

Poikaset alulla vasta,

Vielä kesken kasvuansa,

Arkamielet, kunnottomat.

Kons’ei Väinön kannelkullan

Soittajata, kymmenkielen,

Niin mä aikani kuluksi,

Omaksi iloksi vainen

Tuota honkakanteletta,

Yksikielistä ramua

Oottaissäni kaijuttelen.

Väinö maakivellä istui,

Paaterolla poukutteli,

Minä pirtin kulmakkeessa

Jouhisomman suikuttelen;

Väinön soitto taivahille

Kuului, salot, salmet halkoi,

Minä torakkain iloksi,

Sirkat tanssiin taivuttelen;

Väinö pitkän yön perästä

Päivän suori soitollansa,

Minä alan keskiyöllä,

Ett’ei naista naurattaisi,

Kun ma pilpatan pahasti;

Väinö viime kerran soitti

Matkavenheen saatuansa,

Ilmoihin ylettyänsä,

Minä kuopan vierustalla

Satalevon saatuani;

Väinö soittaa taivahilla

Henkien iki-iloksi,

Min’ oon vaiti mullan alla

Vuottain viljon veljyttäni.

Kaiju, kaiju kanteloinen,

Virttä paha vierettele,

Ettei loppuisi peräti

Soitto Suomemme saloilta,

Laulun kaiku Karjalasta!

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.