Kaksi Berliniä

Kaksi Berliniä. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

»Tää miljoonakaupungin melu

ja tungos on ainainen.

Tääll’ ihminen on kuin lelu

kädess’ kohtalon oikkuisen.

Mikä tarkoitus, mikä järki

on melskehen määränpää.

Möi – osti – korjasi – särki,

tulos yhäti entinen jää.

Ei muutosta, sama on melu,

sama touhina kuumeinen,

ja ihminen on kuin lelu

kädess’ kohtalon oikkuisen.»

Mä astelen miettien tuolleen

ja katselen kummaillen;

näen muistoja ajan jo kuolleen,

nykyhetkisen turhuuden.

Nään täyttävän kukkaishuoneet

huviyleisön korskean.

Nään orjat ne loistoa luoneet

komeroihinsa kulkevan.

Ja soitossa, hekkumassa

nään luurankoriemua vain.

– Työjoukossa uljahassa

toki toista etsin ja sain.

Työjoukossa sielua, tulta,

ihanteita ja toivoa näin. –

Katos’ synkeät mietteet multa,

kun rientelin eteenpäin.

Se rikasten Berlin, sokko

ei huomaa humussaan,

mikä kuohu on alhaalla, – tokko

tukipatsahat kantaakaan.

Mut köyhien Berlin sulkee

kumouksen rinnassaan.

Komeroistaan kerta se kulkee

ja ottaa valtaansa maan.

Berlin, 1907,

Lähde: Liinamaa, Hilja 1908: Lausuttavia runoja. V. Työväen sanomalehti o. y., Helsinki.