Kaksi Berliniä

Kaksi Berliniä.

Kirjoittanut Hilja Pärssinen


»Tää miljoonakaupungin melu
ja tungos on ainainen.
Tääll’ ihminen on kuin lelu
kädess’ kohtalon oikkuisen.
Mikä tarkoitus, mikä järki
on melskehen määränpää.
Möi – osti – korjasi – särki,
tulos yhäti entinen jää.
Ei muutosta, sama on melu,
sama touhina kuumeinen,
ja ihminen on kuin lelu
kädess’ kohtalon oikkuisen.»
Mä astelen miettien tuolleen
ja katselen kummaillen;
näen muistoja ajan jo kuolleen,
nykyhetkisen turhuuden.
Nään täyttävän kukkaishuoneet
huviyleisön korskean.
Nään orjat ne loistoa luoneet
komeroihinsa kulkevan.
Ja soitossa, hekkumassa
nään luurankoriemua vain.
– Työjoukossa uljahassa
toki toista etsin ja sain.
Työjoukossa sielua, tulta,
ihanteita ja toivoa näin. –
Katos’ synkeät mietteet multa,
kun rientelin eteenpäin.
Se rikasten Berlin, sokko
ei huomaa humussaan,
mikä kuohu on alhaalla, – tokko
tukipatsahat kantaakaan.
Mut köyhien Berlin sulkee
kumouksen rinnassaan.
Komeroistaan kerta se kulkee
ja ottaa valtaansa maan.

Berlin, 1907,


Lähde: Liinamaa, Hilja 1908: Lausuttavia runoja. V. Työväen sanomalehti o. y., Helsinki.