Kaks miekkaa...

Kaks miekkaa... Kirjoittanut Eero Eerola

Kaks miekkaa Karjalan vaakunan

yhä vielä on toistansa vasten,

kaks miekkaa Karjalan vaakunan

on kirous Karjalan lasten,

kuin iskuhun nostetut uhkaa ne, lyö,

yhä kattaa Karjalan korpia yö,

jos toiselle koitti jo aamun koi,

yhä toinen se orpona vaikeroi.

Yhä vielä kuin muinen ne seisovat

vihamiehinä länsi ja itä,

yhä vielä on Karjala kahtia,

yhä oottavi aikaa sitä,

kun veljyt toiselle kätensä saa

yli rastitun rajan ojentaa.

Ja me tiedämme: siellä ne oottavat niin,

ne oottavat lohtua kärsimyksiin.

Veli riennä ei veljyttä vastaan nyt,

vaan hiljaa vartovi, hiljaa,

on kyllin hän katunut, kamppaillut

ja niittänyt kalman viljaa.

Hän katsovi tutkien tähtiä päin,

Ukon puolehen kääntyvi, huoaten näin:

»Jo eikö mun mittani täysi nyt lie,

jo vapahda, varjele tie.

Jo laita ne pitkät pitkospuut,

jatka johtaisi heimoni luoksi,

jo kyllin vierinyt kyyneltä on,

jo viljalti leppäkin juoksi,

sydän oisi mun lauluja tulvillaan,

kun toivottu aamu se valkeis vaan,

kun vapauden seppele kulmillaan

koko näkisin Karjalan maan.»

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.