Kaipaus kevätsateessa

Kaipaus kevätsateessa Kirjoittanut Saima Harmaja

Yli jalavan urpujen kellertäväin

sade kevättä kantaen lankeaa.

Sade kovia katuja kostuttaa

ja puistikon ruohon niukan.

Majan aution luo minä ikävöin,

mihin vielä ei pääse jalkani heikot.

Sen löysi jo peipot, urpujen veikot,

ja rastaan huhuilu kuultavin öin.

Ilo hellä ja kirkas soi pihatiellä,

arat koivikon hunnut hohtavat siellä,

ne vihreiksi aurinko kirkastaa.

Mut vaaleat pilvet liukuvat yli,

käy häilyen tuuli, ja koivujen syli

värin hohtoa vaihtaa huikaisevaa.

Miten hellänä taivas päilyykään

veden pohjassa, vierellä kalliopaaden.

Sädejuovia, pilviä kantaa saaden

on autuas aallokko rannan tään.

Miten suvien saatto on kukkinut siellä,

jalat paljaat juosseet lepikkotiellä,

pää ruskea helmassa hietikon

suviauringon huumaa juonut on,

pää lämpimin kutrein, mi kohta on multaa.

Yhä heittävät pilvet taivaista kultaa

yli koivujen hunnuissa väikkyvän tien,

sade ritvoja hopeoi välkkyvin rihmoin,

jalohelmillä kaste, jalkoja vihmoin.

Mut kuoleman maan minä kanssani vien.

Sydänpohjassa nyt syvä mulla on hauta.

Sen mukana vien läpi ihanan maan.

Värit urpujen ei, ei peipposet auta,

ei rastas kristallihuilullaan.

Mut tuskani voimin ma janoan sinne,

mihin lemmikkimättäät nousevat nyt,

ja on vuokkojen loistoon peittyvä rinne,

kun näkee sen silmäni kyyneltynyt.

Käsin hartain ruusujen nuppuja kosken,

ne istutti hän, joka kummussa on.

Syvä kyynelvuo niin käy yli posken:

kipu jää, mut kevät on kuolematon.

Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.