Kain

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Lepoa ei maan päällä,
rauhaa ei päällä maan.
Kotia sulla ei täällä,
maantie vaan, maantie vaan.
Yösija tarjotaan,
aamulla katto jo painaa.
Haudassakaan, haudassakaan
lepäätkö, kun olet vainaa?
Syödä et, syyllinen suku,
syytönten pöydässä voi.
Öitäs et, kirottu, nuku,
korviis soi, korviis soi
lävitse lattian, voi,
seinäin ja oven ja teljen,
vaikeroi, vaikeroi
ääni murhatun veljen.
Liettä ei levottomalle,
kättä ei viihdyttävää.
Aution taivaan alle
tielles jää, tielles jää!
Askeltas jää livettää,
kuilut on ympäri syvät,
pimeää, pimeää.
muurit sen vain tihentyvät,
Uupumus ei suo rauhaa,
ei edes pimein yö.
Suonissa soi ja pauhaa,
sydän lyö, sydän lyö:
Nouse, kupeilles vyö!
Lihaas kuin poltinrauta
tuska syö, tuska syö
vielä, kun aukee hauta.
Haudassas olla et tuhkaa
saa kera luodun muun.
Huuto soi, syyttää ja uhkaa
murhatun suun, murhatun suun.
Rikki lyöt kirstusi laudan.
kirottuun
kulkuun käyt kohdusta haudan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.