Kaikkiko turhaa, tuulenviemää?

Kaikkiko turhaa, tuulenviemää? Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Sinä olit nuori,

ei kynnystä edessäsi liian korkeaa,

joka tuttavan aita myhäili mielisuosiosta,

vihamiehenkin muuri repeili naurusta ja rakkaudesta.

Nyt olet vanha,

kompastut permannon palkkiin,

höyhenen paino tuntuu liepeelläsi.

Joka pilven varjossa kuvastuu vaakalinnun siipi.

Joka tähti on vainolaisen lyhty.

Kukkainkuussa pääsi kiilsi ilosta

kuten jasmiinipensas kimalaisen kuorista.

Niin sinä olit kuin istutettu tarha,

kuin minttu ja narsissi tuoksuivat salatut kohdat.

Aamupäivä oli sinun juoksijasi,

iltapäivä lypsävä lehmäsi.

Nyt lohduttomat puheet lepattavat hampaittesi lomista,

eikä viisauksistasi kukaan välitä.

Kuin sairaat kirjekyyhkyset

ne palaavat lähettäjänsä luo,

viestiään perille viemättä.

Uunisi kosteassa huurussa ei rieska nouse,

aitassasi homehtuu joka mesikulho.

Aamullasi on lyijypuntit jaloissaan,

päiväsi ei lypsä eikä kanna.

Yösi on uurna,

kasteen suunannosta ruostuva.

Silmäsi on hautajaiskutsu.

Kaikkiko turhaa, tuulen viemää?

TAT TVAM ASI...!

Kun olit voipa ja väkevä kerta,

kylvitkö siemenen itseäs itävämpään,

sanoitko aamuisin, sanoitko usein:

TAT TVAM ASI:

sinä olet minä...!

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.