Kaiho

Kirjoittanut Friedrich Schiller


Laakso tää on ahdas, pieni,
usvat kolkot painostaa.
Pois jos johtaa voisin tieni,
minne mieli kaihoaa!
Kunnaat kukkii lounaan mailla,
ikikevään siellä nään:
Saisin liitää linnun lailla
yli vuorten etelään!
Sulosoinnut, täyttäin tienot,
taivaanrauhaa rintaan luo;
yli kenttäin leyhkät lienot
tuoksuin balsamia tuo.
Kultaheelmäin loistoon kiehtää
tummat viidat lehviään;
mieltä kirjokukat viehtää,
joit’ ei talvi riistäkään.
Mitkä ihmeet silmää kohtaa
säihkeess’ ikiauringon!
Miten vuoret väikkyin hohtaa,
miten lauha ilma on! –
Oi, mua estää virran hyrskyt,
jotka pauhaa kuohupäin;
välillämme kohoo tyrskyt,
sydänparkaa säikyttäin.
Venho vaappuu, tullen tuolta,
soutajaa en nähdä voi.
Purteen hyppää ilman huolta!
Henget sitä haltioi.
Usko, tohdi, – sillä, tiedä,
onni ei tuo takeitaan;
sinut ihme vain voi viedä
ihanuuteen ihmemaan.


Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.