Kahtalainen onni

Kahtalainen onni Kirjoittanut Minna Canth

I. Lesken luona.

Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.

Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna, kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.

Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin, Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään uskollisesti heille värjäyksensä.

– Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.

Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa. Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.

Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.

– Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.

– Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.

– Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos tässä pöydällä mitä teen.

– Pannaan verhot ikkunaan.

– Niin, – se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan.

– Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon.

– No, antaapas kuulla.

– Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä.

– Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin suurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka eivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille.

– No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä kykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen, syntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki.

– Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin toisellakaan.

– Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle, toista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee.

Samassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta.

– Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi.

– Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla, ehdotteli Saimi Antin takaa.

– Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin sivu kyökkiin.

– Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen lemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua.

Eevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen.

Antti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle.

– Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan?

– Sitä, sanoi Antti.

Eevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle tuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi kirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt piti kuunneltaman.

Kovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni, silloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä, vaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli.

– Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi kammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se oppikin.

Antti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti ja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi.

– Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta.

Elias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että hänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa.

– Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt, Antti, vähäksi aikaa.

– Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies?

– Tohtori minusta tulee, päätti Antti.

– Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea ennenkuin tohtoriksi pääsee.

– Minäpä luenkin paljon, selitti Antti.

Elias rykäsi.

– Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa.

– Näin sen jo heti kasvoistanne.

– Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän rahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma vähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla vetää muuten kaikki puolelleen.

– No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta, jossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut aikoja sitten.

– Niin, mutta –

Eevi näytti vähän huolestuneelta.

– Mistäkö saadaan rahoja?

– Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa.

– Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani.

– Niihin ette saa koskea, Elias.

– Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.

– Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on parisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon hyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä tiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki.

– Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani – jatkoi Elias.

Eevi oli liikutettu.

– Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi.

Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen poskilleen.

– En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin sattuisi käymään onnettomasti.

– Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti.

– Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman epäilyksiä.

Eevi puristi heidän käsiään.

– Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.

– Mitäs joutavia, sanoi Elias.

Mutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi samoin.

– Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna.

Eevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä kyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja pienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä heidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja onnea.

– Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut hänen käsivarrelleen.

– Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi.

– Ole nyt –!

He räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät, vaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin.

II. Kadun toisella puolen.

Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.

Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan, muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu, samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.

Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja maksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja seiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli kenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet koko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli mennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi sataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin. Pari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet tahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi sitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada uudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään näyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti.

No niin, – mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän! Rikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat tuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta puolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan korkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta, tulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin hienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin pulskaa ja komeata heilläkin.

Suu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa siihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon, että hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia rouvia.

Monet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta kymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja kunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin vastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä. Sillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä ihminen kuin ennen.

Niin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän menestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä voinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat edistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard, heidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi kaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan tuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti kekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän vuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo kilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika häneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin rouva!

Näin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan mahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen sukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin olisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa.

Siinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä sivuhuoneessa?

– Mamma, onko mamma siellä?

Aivan oikein, miehensä häntä siellä huuteli.

– Mikä on?

– Tulepas auttamaan vähän. En saa kiinni tätä kaulahuiviani.

– Eikö sinulla vielä ole päälläsikään? Koita nyt, pappa kulta, joutua, vieraat saattavat olla täällä tuossa paikassa.

– Olenhan minä tässä jo melkein valmis. Kai me sitten saamme hyvän illallisen, kuule?

– Se on tietty. Porsas-daubia, kinkkua, omelettia, linnunpaistia ja mitä kaikkia se Mari Soininen siellä laittaneekaan.

– Onko hän hyvin tottunut ruokia laittamaan tuo Mari?

– Kysy sitä! Joka kuvernöörissäkin aina on ruuan laittajana silloin kuin siellä suuria kestiä pidetään.

– Soo, soo, kyllä hän sitten mahtaa osata.

– Illallisen jälkeen tarjotaan kahvia ja likööriä. Niinkö sitä ruukataan?

– Niin kuuluvat tekevän kaikissa paremmissa taloissa.

– Vai niin, tietysti sitten meilläkin.

– Kun vaan juomat olisivat hyviä.

– Pitäisi niiden olla. Niin ainakin vakuuttivat Lindissä.

– Antaapas olla, – eivätköhän vieraat lähde meiltä tyytyväisinä tänä iltana.

– Niin tuota luulisi.

– Vielä se pormestari tulee meille toisenkin kerran, saatpa nähdä. On meillä sentään ollut onnea, pappa kulta, kun ajattelee taaksepäin kuinka vähästä me alotimme.

– Kuule – eikös, siellä ajanut hevonen pihaan?

Rouva teroitti korviaan. Totta tosiaan, kuuluihan sieltä jalan kopsetta jo portailta.

– Siellä niitä jo tulee.

Ja he kiiruhtivat molemmat hymysuin etehiseen vieraitaan vastaanottamaan.

Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Nuori Suomi -albumissa 1894.