Kahlittu (runo)

Kahlittu Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Uness’, onneton mies, sinut eestäni löysin,

kun louhista katumustietäni kävin.

Mua tuijotit silmin jähmettävin:

Olit sidottu muuriin rautaisin köysin.

Nojas teräviin kiviin haavainen selkäs,

pääs väsynyt kylkeen malmisen pylvään.

Sinut tuntenut voimassa nuoruutes ylvään

olin joskus – nyt sua sieluni pelkäs.

Mitä jäljellä katseestas valoisasta!

Oli synti sun otsaas merkkinsä lyönyt,

kova kahle sun kaulas ja ranteesi syönyt,

ihos halkeillut auringon paahdannasta.

Sodit turhaan, onneton, kurjuuttas vastaan!

Kipu, saasta sun valtaa ja ruumiissas paloi,

joka hetki ne sielulles kahletta valoi. –

Kätes tavoitti nautinnon ainoastaan.

Lihas sisään se syöpyi, sun olentoa juuriin,

ui myrkyssä sen joka aivojes hiven.

Teräsköysin se kietoi sun pintaan kiven,

pahan, saastaisuuden ja kuoleman muuriin.

Yön hetkinä näin sinut myrskyisinä

ja ma tartuin, onneton mies, sua käteen.

Sain silmästäs hellän ja kärsivän säteen –

sinut tunsin, sa kahlittu mies: olit minä.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.