Kahden vaiheella.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Väsyneenä, vaipuneena vallan,
Riemu poissa on, on lohtu poissa,
Unhottunut nuoruun ketokumpu. –
Unhottunut? – Taivaan kautt, ei koskaan!
– Virvotusta huokuu täällä henki,
Sitä myöskin ruumis riutuvainen –
Tuossa helmeilevi kirkas neste,
Loitos huolet karkottaa se taasen,
Minä vaivun unhottaren helmaan;
Helmeilevä neste huuhtoo rintaa,
Mieli kiitää tuonne pilvimaille,
Pois nyt kasvoin usva pimentoinen!
– Kuulen! ääni tunnossani kuiskaa:
Elä koske! vaarallist’ on leikki
Moinen; sielun voi se saastutella. –
– Mutta vaarallista voisko olla,
Jos mä hieman maistaisin, vaan hieman? –
Oi, jos äitikulta vielä oisi
Elonmailla, hältä tiedustaisin:
Oisko vaarallista! – – Turha pelko!
Miesi olen, työni vastaan itse!
– Mutta – voihan urho voimakaskin
Langeta, kun vaaraan suotta kiitää – –
– Oi jos hengettäret pyhät, hurskaat
Kuiskasit, mi oikeaa, mi totta,
Mikä jalosti ja hyvin tehty! –
– Mitkä sanat? mikä lause tuossa? –
”Elä häntä juo”, niin sanoo siinä.
Kuollessansa äitikulta laati
Moisen lauseen mulle oppahaksi
Matkalleni, tieni viittaajaksi.
Se on sulle, sarkka purppurainen,
Se on mulle, heikko mullan lapsi!
– Maa ja taivas, Jumala ja Luoja!
Nimessänne teen mä päätökseni,
Heitän, minkä kieltää pyhä lause. –
Sinä, lähteen neste kristallinen,
Luojan lahja taivaan antimista,
Syvyyksistä pulppuileva kulta,
Sinä huuhdo yksin kauloani!
Syöntä, rintaa silloin riemastuttaa
Raitis henki, taivaan pyhä liekki. –
Ken on luja, vakaa päättehensä,
Totuus sille kantaa seppeleensä!


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.