Kahden puolen rajalinjaa
| Kahden puolen rajalinjaa. Kirjoittanut Eero Eerola |
- Kahden puolen rajalinjaa
- samat vaarat kiertää,
- samat kosket kohisee
- ja samaa virttä viertää.
- Kahden puolen rajalinjaa
- samat kukkuu käet,
- konsa kevät humisee
- ja viherjöivät mäet.
- Kahden puolen rajalinjaa
- sama korpii huokaa,
- sama kansa vartovi:
- jo meille päivä tuokaa,
- kahden puolen rajalinjaa
- elon lupa suokaa,
- elon ilo, kodin onni
- selvä, suuri luokaa!
- Meill’ on mieli yhteinen
- ja yksi meissä veri,
- taatoiltamme, maammoiltamme
- jokainen sen peri;
- peri kansa Suomen puolen,
- kansa rajan takaa,
- laulun onnen, kannelsoiton,
- missä mieli vakaa
- itkee alla kyynelten
- ja haastaa samaa kieltä,
- huokaa itkuvirttänsä
- se kalmistoinsa tieltä,
- taikka saattaa morseinta
- se poies maammon luota,
- polkee pitkin pitkospuita
- määrätöntä suota,
- taikka juhlii lempimielin
- sankarsulhojansa,
- tanssii päivän, laulaa viikon
- heimojuhlissansa.
- Mut’ ei konsa lannistu,
- ei kontioita pelkää,
- uhmaa talven tuiskussakin
- vuorta, järvenselkää,
- sillä sill’ on tiedossansa
- luotteet lujimmaiset,
- syntysanat suurimmat
- ja taiat taivahaiset.
- Niitä oppi lapsena jo
- polvenkorkuisena,
- taikka lauloi mannun henki
- karjan paimenena,
- lauloi ilma, velloi vesi,
- kaartui kaunis taivas:
- Ota taiat, luonnon taiat,
- vaimentele vaivas,
- opi itse Ukolta
- ja uhrikuusikoista,
- varvikoista valitse
- ja unten unelmoista.
- Noin ne sulle kuiskivat,
- noin puhuu korpihonka,
- lausuu Luojan taivahalta
- päivä, pilvenlonka:
- Itse tääll’ on ylettävä,
- tahdoin, taikavoimin,
- kohottava korven tieltä
- töin ja kovin toimin,
- ristit tielle rastittava,
- pilkat selvät puihin:
- tästä käyös, karjalainen,
- älä luota muihin,
- älä oudon veljeyteen,
- älä valheen hurmaan,
- joka voipi viekotella
- vilppiin, velisurmaan,
- hukuttaa, kuin painuu päivä
- meren helmaan hiljaa,
- taikka niinkuin halla niittää
- kypsyväistä viljaa. –
- Näin on koskien kohina
- kaunoisessa Karjalassa,
- näin soi laulu puussa, maassa,
- kautta kaiken ilman kannen,
- näin on myös hyvä Jumala,
- itse Ukko ylimmäinen
- taivot kaikki kirjaellut
- tulin tuikkivin, pyhäisin,
- lupauksin lujin, selkein:
- Ei koita konsana aamu,
- valkene se päivä valju,
- jolloin kaatuis kaunis kansa,
- sortuisi sorea suku,
- niinkuin suohon suopetäjä
- taikka kankaalle kanerva
- yli kulkea isoisten,
- tallata pahanhaluisten,
- jos on kansan sydämessä
- uskallus unelmihinsa,
- toiveisiin totinen usko
- niin teossa kuin menossa,
- niin olossa kuin elossa
- kautta kaiken heimon heljän,
- vapaiden kuin vainotuiden,
- orjain kuin parasosaisten.
- Minkä kerran kaatuu kansa,
- kaatuu se itsensä kautta,
- minkä sortuu ja sumenee,
- senpä uupuu uskossansa,
- pettää perunsa pyhimmät.
- Niin minä Karjalan näen,
- niinkuin helmen yhtenäisen,
- heleän, heloittavaisen,
- sileän päältä ja sisältä.
- Onpa tuo suruista saatu,
- murenista muovaeltu,
- kyynelhelmistä koottu,
- tuuditeltu rinnan alla
- sydänhaavoissa syvissä,
- rikastettu riemumielin
- elon päivyen iloissa.
- Takoi tietäjät totiset,
- heimon valtavanhimmaiset,
- helkkyi laulu, kaikui kannel,
- ylimpänä Herran henki
- soi kuin siunaus hymisten. –
- Kasva aatos, heimon aatos,
- syvihin sydänverihin,
- niinkuin juurtuu hongan juuret
- alitse rajalinjojen
- toinen kiinni toisehensa,
- toinen toistansa tukien
- alla maan, helmassa mannun!
- Siitä kerran kukkalatvat
- oksat onnensa löytävät,
- kättä hyvää käppäsevät.
- Yllä latvain yhistettyin
- heläjääpi Herran ilmat,
- soivat suurtuvat sävelet.
- Silloin on ummessa raja.
- Eikä avata ikinä!
Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.