Kahdeksankymmenvuotiaalle

Kahdeksankymmenvuotiaalle.

Kirjoittanut Hilja Pärssinen


Miksi on mummon hapset harmaat,
ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat?
– Kultaa kylvönsä, hopeata niitos.
Suuria antinsa, pien’ oli kiitos.
Noin mikä köyristi mummon selkää?
– Raskahat taakat. Ihmiset elkää
painoa lisätkö. Kovaa hän koki,
aika on kuorman hellitä toki.
Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan,
kuivunut kyynellähde on? – Arvaan
liiaksi sykytti, rakasti kerta,
silmäkin ehti jo itkeä verta.
Mistä on mielen hartaus pyhä,
huulien äänetön siunaus yhä?
– Väisti hän elämän arkisen nukan,
korjasi talteen ikuisen kukan.
Vanha on mummo. Minnekä jatkaa
vaappuva kulkija elonsa matkaa? –
– Sinne ah missä on toivojen maa. –
Hellästi saatelkaa!


Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.