Kahdeksankymmenvuotiaalle

Kahdeksankymmenvuotiaalle. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Miksi on mummon hapset harmaat,

ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat?

– Kultaa kylvönsä, hopeata niitos.

Suuria antinsa, pien’ oli kiitos.

Noin mikä köyristi mummon selkää?

– Raskahat taakat. Ihmiset elkää

painoa lisätkö. Kovaa hän koki,

aika on kuorman hellitä toki.

Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan,

kuivunut kyynellähde on? – Arvaan

liiaksi sykytti, rakasti kerta,

silmäkin ehti jo itkeä verta.

Mistä on mielen hartaus pyhä,

huulien äänetön siunaus yhä?

– Väisti hän elämän arkisen nukan,

korjasi talteen ikuisen kukan.

Vanha on mummo. Minnekä jatkaa

vaappuva kulkija elonsa matkaa? –

– Sinne ah missä on toivojen maa. –

Hellästi saatelkaa!

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.