Kadonnut tunne

Kadonnut tunne. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Vilahti kerta tunne uskonnon,

Mi autuaana ennen hymyili,

Taas pakeni, ja tyhjä syömein on,

Mä toivoin että saapuu vieläkin –

Mä toivoin turhaan, tuu ei konsanansa;

Nyt hoivun tyhjän sydämeni kanssa.

Ei paennut, sen kurja karkotin,

Se jäi kuin miekin, huoleen, ikävään,

Viel’ kerran kaihoin katsoi takaisin

Kuin peura ammuttu, vaan kerkeään

Taas läksi, palanneeko konsaan! – Ei,

Tuo ammunta sen ijäiseksi vei.

Jos luen värsyn miten voimakkaan,

Se turhaa on, on poissa loisto sen,

Sill’ ei oo mulle mitään ollenkaan

Lausuttavaksi; ijankaikkisen

Painaapi viha vaan kuin kahlehet,

Kuin ruostunein’ on syömeen syöpyneet.

Ja nuoli, mikä poisti tuntehet

Nuo taivahaiset, ylpeyteni

On äänetöin ja himot liekkiset,

Kuin usvaan kietoo raukan syömeni –

Saisinko vielä lapsiajan armaan,

En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.