Kadonnut kilpa-ajohevonen
| Kadonnut kilpa-ajohevonen. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
”Luulen tänään täytyväni matkustaa, Vatson”, sanoi Sherlock Holmes eräänä aamuna meidän istuutuessamme aamiaispöytään.
”Matkustaa! Minne sitte?”
”Dartmooriin – ajuritalliin Pylandissa.”
En tuntunut hämmästyvän hänen odottamattomasta vastauksestaan. Itse teossa kuitenkin kummeksuin sitä, ett’ei häntä jo aikaisemmin oltu pyydetty auttamaan yleisen keskustelun aiheeksi joutuneen salaperäisen tapauksen selville saantia. Koko edellisen päivän oli ystäväni rypistynein kulmakarvoin käyskellyt edestakaisin huoneen lattialla leuka rintaan painuneena ja, silloin tällöin sytytellen piippuansa työkseen, ollen kokonaan kuuro minun kysymyksilleni ja huomautuksilleni. Sanomatoimistosta tuon tuostakin lähetetyt sanomalehdet oli hän viskannut nurkkaan, niitä hieman silmäiltyään. Mutta vaikkakin hän oli noin harvapuheinen ja hiljainen, niin tiesin kuitenkin varsin hyvin, mitä hän mietiskeli, sillä oli olemassa yksi ainoa ratkaisu, joka saattoi kiihoittaa hänen terävä-älyisyyttään ja se oli kysymys, miten saada selkoa parhaimman Vessexpokaalista kilpailemaan ilmoitetun hevosen katoamisesta sekä sen ajajan murhaamisesta.
Sainkin sen vuoksi tietää sen, mitä juuri olin halunnutkin, kun hän ilmaisi minulle aikeensa lähteä itse tapahtumapaikalle tuon sekavan asian selville saadakseen.
”Jollen olisi sinulle haitaksi, niin kernaasti seuraisin mukanasi.”
”Paras ystäväni, Vatson, sinä teet minulle suuren palveluksen, jos seuraat myötä. Enpä usko, että tulisit sitä katumaan, sillä tässä on paljon yksityisseikkoja, jotka näyttävät vallan eri asioilta. Luulen parhaiksi ennättävämme asemalle, jos kohta lähdemme, ja matkalla selitän sinulle lähemmin asian. Olisin kiitollinen, jos ottaisit oivallisen kaukoputken mukaasi.”
Tuntia myöhemmin istuissamme ensiluokan rautatievaunussa matkalla Exeteriin. Holmes, päässään tavallinen matkalakki, silmäili syvä-aatteisena viimeisimpiä sanomalehtiä, joita asemalla oli ostanut koko kasan, ja vasta Reading kaupungin sivuutettuamme, heitti hän viimeisen niistä syrjään ja tarjosi minulle sikaarin.
”Juna meneekin nyt hyvää vauhtia”, sanoi hän ulos silmättyään ja kelloa vilkaistuaan. ”Näin ollen kuljemme yhdeksän ja puoli englannin penikulmaa tunnissa”.
”En todellakaan ole tullut havainneeksi penikulmapylväitä”.
”En minäkään, mutta koska sähkösanomapatsaat ovat 60 metrin päässä toisistaan, niin on lasku yksinkertainen ja selvä. Muuten luulen sinun jo lukeneen jotakin John Strakerin murhasta ja ”Hopeapyyhkijän” katoamisesta?”
”Tiedän sen mitä sanomalehdet Telegraph ja Chronicle kertovat asiasta.”
”Tämä on yksi niitä monia tapahtumia, joissa selville saajan täytyy käyttää kaiken älynsä, voidakseen lukuisista yksityisseikoista eroittaa asiaan kuuluvat totuudet. Tämä surullinen tapaus on mitä harvinaisin ja mitä kelvottomin ja koskee vielä niin montaa henkilöä, että meillä on ääretön vaikeus saada selko arvoituksista, otaksumisista ja luulottelemisista. Koko pulma on siinä, miten osata noista kaikista eroittaa tosiseikat ja kertomukset puhtaana kaikenlaisista lisäyksistä. Ja jos saammekin selville tuon kaiken, niin on vielä tarkoin harkittava, mitä johtopäätöksiä voi tehdä ja mihin keskittää toimintansa. Viime tiistain iltana sain sähkösanoman sekä hevosen omistajalta översti Rossilta että salapoliisipäällikkö Gregorylta, joka tähän asti on tutkimusta ohjannut. Nyt pyydetään minun toimimaan apuna.”
”Viime tiistain iltana”, huudahdin minä, ”ja tänään on torstai. Miks’et lähtenyt jo eilen?”
”Koskapa erehdyin, hyvä veli – joka, kuten luulen, tapahtuu useammin kuin mitä sinun kertomuksistasi minusta käy selville. Toden teolla en voinut saada päähäni, että Englannin parhain hevonen voisi noin kauvan pysyä kateissa, varsinkin noin harvaan asutussa seudussa kuin Dartmon on. Odotin joka hetki eilen sanomaa sen löydöstä kuin myöskin siitä, että sen omistaja ja tuo murhan tekijä olisivat yksi ja sama henkilö. Kun kuitenkin uusi päivä koitti, eikä muuta oltu aikaan saatu kuin Fitzroy Simpsonin vangitseminen, katson ajan soveliaaksi itse ryhtyäkseni asiaan käsiksi. Kumminkaan en pidä eilistä päivää kokonaan tyhjiin menneenä.”
”Olet siis jo tehnyt itsellesi jonkunlaisen luonnoksen asiassa.”
”No on minulla ainakin tärkeimmät seikat asiasta täysin selvillä. Voin vaikka ne luetella sinulle, sillä toiselle selittäessä tapahtumat selviävät monipuolisemmin, ja sitäpaitsi en voi luottaa apuusi, jollen ensin tee sinulle selkoa, mistä kaikesta on kysymys.”
Minä nojauduin mukavasti taaksepäin hulmutellen sikaariani Holmes’in kumartuessa hieman eteenpäin ja laatiessa lyhyttä yhteenvetoa tapahtumista, jotka olivat aiheuttaneet matkamme.
”Hopeapyyhkijä” on Englannin puhdasrotuisimpia ja jalompia hevosia, ja sukuluettelo ulottuu monta polvea menneisyyteen. Se on nyt viiden vuoden vanha ja on omistajalleen, översti Ross’ille, hankkinut kaikki viime vuoden suurimmat kilpailupalkinnot. Ja vielä hamaan onnettomuuden tapahtumaan asti pidettiin sitä hevosista parhaimpana, vieläpä oltiin aivan vakuutettuna siitä, että se tulisi saamaan ensi palkinnon Vessex-kilpailussa. Siellä täällä oli pantu jo suuria summiakin vetoon asian vakuudeksi. Ja se onkin todella aina ollut yleisön lemmikkinä kilpailussa eikä ole vielä kertaakaan antanut hyvien toiveiden mennä hukkaan. On näin ollen aivan luonnollista, että monessa henkilössä syttyi kateutta, jonka tähden he koettivat parhaansa poistaakseen ”Hopeapyyhkijän” kilpakentältä, ennenkuin lippu lasketaan alas tiistaina.”
”Tämä tosiseikka kyllä tiedettiin Pylandissa, missä överstin ajuritallit sijaitsevat, ja sen vuoksi olikin ryhdytty varokeinoihin hevosen suojelemiseksi. Ajaja, John Straker, oli entinen tallipoika, joka ratsasti överstille hevoset aina siihen asti, kunnes överstin kävi liian raskaaksi istua satulassa. Hän on ollut översti Rossin palveluksessa viisi vuotta tallipoikana ja seitsemän vuotta ajajana, ja on hän on aina osoittautunut rehelliseksi ja uutteraksi palvelijaksi. Hänellä oli käskettävänään kolme tallirenkiä – se on nim. vain pienempi talli, missä on noin neljä hevosta. Joka yö valvoi yksi noista rengeistä tallissa, jolla välin toiset kaksi makasivat yläpuolella olevassa pienessä huoneessa. Noita kaikkia kolmea pidetään luotettavina miehinä. John Straker, joka oli naimisissa, asui noin 200 meetrin päässä tallista sijaitsevassa huvilassa. Lapsia hänellä ei ollut, vaan sen sijaan yksi palvelustyttö, joten hän tuli hyvin toimeen. Seutu Pylandin ympäristöllä on enemmän aukeata, mutta jonkun matkan päässä pohjoiseen on pieni huvilaryhmä, jonka muudan yritteliäs rakennusmestari Tavistock’ista on sinne rakennuttanut, voidakseen ne sitten vuokrata sairaille, jotka tahtovat nauttia Dartmoor-nummen raittiista ilmasta. Tavistock’in kaupunki on taasen puolen penikulman päässä länteen päin ja nummen toisella puolella, noin neljännes penikulman etäisyydellä sijaitsee ajuritalli Mapelton, Lordi Backsvater’in omistama, ja on sen hoitajana muudan Silas Broron niminen henkilö. Muuten on nummi kaikin puolin asumatonta, – ainoastaan silloin tällöin näkee muutamia kierteleviä mustalaisjoukkoja.
Viime maanantai-iltana oli hevosia kävelytetty ja juotettu tavallisuuden mukaan, ja kello 2 oli talli pantu lukkoon. Pari tallirenkiä meni ylös ajurin asuntoon ja söivät illallista keittiössä, jolla aikaa kolmas, Ned Hunter, jäi pitämään vahtia. Muutamia minuuttia jälkeen yhdeksän, meni palvelustyttö, Edith Baxter, viemään illalliseksi hyvää lampaan paistia Hunterille. Tytöllä ei ollut minkäänlaista juotavaa mukanaan, koska tallissa oli vesijohto ja sitä paitsi oli määrättynä, että vahtia pitävä ei saa maistaa muuta juomaa kuin vettä tuosta vesijohdosta. Tytöllä oli valostin kädessään, sillä yö oli sysi-pimeä ja tie kävi jonkun matkaa yli nummen rinteen.
Puolivälissä tietä huomasi Edith pimeässä erään mieshenkilön, joka haastoi häntä pysähtymään. Miehen tultua hänen luokseen, huomasi hän sen olevan harmaapukuisen, päässään huopahattu ja jaloissaan säärystimet. Kädessä oli miehellä isonuppipäinen keppi. Eniten kummastutti tyttöä miehen vaalakka muoto ja levoton käytös. Näytti ijältään olevan noin 30 vuotias.
”Voitteko sanoa, missä nyt olen?” kysäsi mies. ”Olin päättänyt jo viettää yöni paljaan maan päällä, kun äkkiä huomasin valostimestanne lähtevän valon.”
”Olette aivan lähellä Pylandin ajotallia”, vastasi tyttö.
”Todellako? Mikä onni!” huudahti hän. ”Olen kuullut, että tallissa nukkuu yksi tallirenki yksinään aina joka yö. Kentiesi olette juuri matkalla hänen luokseen illallista viedäksenne. En näin ollen luule teidän olevan liiaksi ylpeä ansaitaksenne vähän pukimen apua?”
Hän otti nyt taskustaan esille erään kokoonkäärityn valkean paperin. – ”Jos voisitte laittaa niin, että renki saa tämän tänä iltana, niin tulette saamaan komeimman hameen, mikä rahoilla on ostettavissa.”
Miehen kiihkeä esiintymistapa peloitti häntä ja hän juoksi miehen sivu pienen ikkunan luo, josta tapasi antaa ruoan sisään. Se oli jo auki ja Hunter istui sisällä pikku pöydän ääressä. Nyt alkoi hän kertoa tälle mitä oli tapahtunut, kun mies samalla saapui paikalle.
”Hyvää iltaa”, sanoi hän ja pisti päänsä sisään ikkunasta. ”Tahtoisin mielelläni puhua teille pari sanaa.” Nyt on tyttö valallaan vakuuttanut nähneensä sanotussa tilaisuudessa miehen kädestä pistävän esiin sanotun valkean paperilapun.
”Mitä tekemistä teillä täällä on?” sanoi renki.
”Tahdon vain saada tietää eräästä asiasta, jonka luulen teidän kannattavan antaa tiedoksi. Teiltähän on kaksi hevosta ilmoitettu Vessex-kilpailuun – Hopeapyyhkijä ja Bayard. Onko totta että Bayard voittaa Hopeapyyhkijän sadalla metrillä puolta kilometriä kohti, ja että ajaja on pannut rahansa vetoa siitä, että niin on laita?”
”Vai niin, te olette yksiä lurjuksia,” ärjäsi renki. ”Kyllä teille pian näytän kuinka Pylandissa sellaisten käy.”
Hän hyppäsi seisaalleen ja riensi päästämään irti vahtikoiran. Peljästyneenä juoksi tyttö tiehensä, mutta katsahtaessaan taakseen, huomasi hän tuon miehen tunkevan sisään ikkunasta. Hetkisen perästä Hunterin tullessa koiran kanssa oli mies poissa ja vaikka juoksi ympäri koko tallin, niin ei näkynyt jälkeäkään.
”Kesken kaikkea”, puutuin puheeseen. ”Jättikö renki oven lukitsematta ulos koiran kanssa juostessaan?”
”Arvatenkin”, jatkoi ystäväni, ”oli minulla varsin selvillä tämä seikka ja senvuoksi sähköteitse kysyin Dartmoorista asian todellisuutta. Renki sulki oven ulos mennessään tallista, ja minä puolestani voin lisätä, että ikkuna ei ollut kyllin suuri miehisen henkilön siitä sisään mentäväksi.”
Hunter odotti nyt siksi kunnes toiset rengit palasivat takasin ja lähetti sitten sanan ajajalle tapahtumasta. Straker tuli levottomaksi kuullessaan, mitä oli tapahtunut, vaikkakaan hänellä ei näkynyt olevan vielä selvillä, mitä todella oli tekeillä. Jonkunlainen levoton tunne näkyi hänet kuitenkin vallanneen, sillä vaimonsa herätessä yöllä kello yhden aikoihin tapasi tämä hänet juuri pukeutumishommissa. Vaimonsa sen johdosta tekemään kysymykseen vastasi hän olevansa vain hieman rauhaton hevosien suhteen ja sentähden aikovansa mennä silmäämään, josko kaikki tallissa olisi oikeassa kunnossa. Huolimatta tästä seuranneesta epäyksestä, johon aiheutti vielä ulkona vallitseva rajutuulinen sadeilma, sieppasi hän ison sadenutun ylleen ja lähti ulos.
Rouva Straker’in herätessä 7 aikaan aamulla, ei hänen miehensä vieläkään ollut palannut. Hän pukeutui sen vuoksi nopeasti, herätti palvelustytön ja läksi talliin katsomaan. Ovi oli selkosen selällään, Hunter makasi tiedotonna maassa, ”Hopeapyyhkijän” pilttuu oli tyhjä eikä ajajaa näkynyt missään. Ylhäällä nukkuvat molemmat rengit olivat pian jaloillaan. Molemmat olivat nukkuneet raskaasti mitään kuulematta yön kuluessa. Hunter oli nähtävästi saanut jonkunlaista nukutusainetta, ja kun näytti mahdottomalta saada häntä virkoamaan, annettiin hänen nukkua edelleen sillä aikaa kun rouva Straker molempain renkien kera riensi ulos nummelle saadakseen selkoa hevosesta ja ajajasta. Oltiin vieläkin sitä mieltä, että Straker oli ottanut hevosen ulos tallista sitä jaloitellakseen, mutta tultuaan pienelle kummulle, josta saattoivat hyvin nähdä ympäristön, eivät he nähneet pienintäkään jälkeä kadonneista, mutta sen sijaan jotakin muuta, joka oli omansa vakuuttamaan heitä onnettomuuden kohtauksesta.
Vähän matkan päässä tallista löysivät he Strakerin sadekapan, jota tuuli sinne tänne heilutteli, ja kohta tien toisella puolella, matalassa maakuopassa, onnettoman ajajan ruumiin. Pää oli pahoin runneltu jollain jykevällä aseella, ja reidessä näkyi terävällä aseella isketty syvä, pitkä ammottava haava. Oli selvää, että Straker oli miehuullisesti puolustainnut, sillä oikeassa kädessä oli vielä pieni veitsi, jonka kahva oli verinen, ja vasemmassa taasen punamustaraitanen kaulaliina, samanen, jonka palvelustyttö vakuutti nähneensä edellisenä iltana talliintunkevan miehen kaulassa.
Sitkeästä horrostilastaan herännyt Hunter tunsi myös liinan samaksi ja vakuutti, että sen kantaja oli pannut illalla sisään tirkistäessään jotakin hänen ruokaansa ja niin tehnyt hänet kykenemättömäksi vahdin toimintaan.
Mitä hävinneeseen hevoseen tulee, niin maassa olevista jäljistä saattoi päättää, että taistelun kestäessä hevonen oli ollut tuossa sanotussa kuopassa, mutta siitä jäljettömänä kadonnut. On luvattu kyllä korkea palkinto sen löytäjälle ja ympäri seutua kuljeskelevia mustalaisia on käsketty tarkoin ottamaan tietoa asiasta, mutta turhia ovat kaikki toimenpiteet vain olleet. Rengin illallisruokajäännöstä kemiallisesti tutkittaessa havaittiin sen runsaassa määrässä sisältävän hienonnettua opiumia. Vaikka tosin muutkin rengit söivät samasta ruoasta, niin eivät he tunteneet pienintäkään vaikutusta.
Tässä nyt lyhyin piirtein todellisuudessaan asian pääjuoni. Ja nyt kerron sinulle, miina toimenpiteisiin poliisi tähän asti on ryhtynyt.
Salapoliisipäällikkö Gregory, joka on erittäin etevä toimessaan, on ollut tutkimusten johtajana ja jos hänellä vain mielikuvitus olisi vilkkaampi, niin epäilemättä olisi hän etevin alallaan. Tapahtumapaikalle tultuaan ryhtyi hän heti asiaan käsiksi ja vangitutti epäilyksen alaisen henkilön. Tämä oli kyllä helppo tehtävä, sillä mies asui yhdessä noita puheena olleita huviloita. Hänen nimensä kuuluu olevan Fritzroy Simpson ja on hän hyvästä perheestä. Omaisuutensa on hän menettänyt kilpa-ajokentällä. Nykyään on hän elättänyt itseään kuljeksien yhdestä Londoon klubista toiseen, ollen mestari ja yllyttäjä vedonlyönnissä. Hänen vedonlyöntikirjaansa tarkastettaessa kävi selville, että hän oli lyönyt viiden tuhannen punnan vedon siitä, ett’ei ”Hopeapyyhkijä” tulisi saamaan voittoa kilpailussa.
Vangittaessa myönsi hän suoraan tulleensa Dartmooriin toivossa saada valaisevia tietoja hevosista Pyland’in tallissa kuin myöskin Desboroygh’ista, joka oli Mapeltonin hevosia. Hän ei yrittänytkään kieltää mitään esiintymisestään tallin edustalla edellisenä iltana, mutta lujana vakuutti aikeensa rikoksettomiksi: sanoi päämääränään olleen saada vain tarkka tieto. Kaulaliinaansa hänelle näytettäessä vaaleni hän ja tuli vallan kykenemättömäksi selittämään, miten se oli joutunut murhatun käteen.
Hänen kosteat vaatteensa olivat todisteena siitä, että hän edellisenä yönä oli sateen aikana ollut ulkona, ja lyijynuppipäinen keppinsä näytti juuri siltä, jolla murhatun pää oli runneltu. Itse hän sitävastoin ei ollut lainkaan haavoitettu, vaikka Straker’in verinen veitsi todisti taasen, että joku murhaajoista oli saanut haavan. – Näin olen sinulle nyt esittänyt koko asian ja jos voisit jotakin siihen selvitykseksi lausua, niin olisin sinulle suuresti kiitollinen, Vatson.
Olin kiintyneenä kuunnellut ystäväni kertomusta, ja vaikka hyvin tiesin nyt kaikki perusseikat asiassa, niin en kuitenkaan ymmärtänyt niiden todellista arvoa enkä niiden keskinäistä yhteyttä.
”Mutta eiköhän Straker itse olisi veitsellään voinut haavoittaa reitensä siinä tiedottomassa houraustilassa, joka tavallisesti pään runtelemista seuraa?”
”Mutta sepä on enemmän kuin luultavaa, ja jos kerran niin on, niin poistuu ainakin yksi noita harvoja asianhaaroja, jotka ovat syytetylle eduksi.”
”En kuitenkaan vielä voi oivaltaa poliisimiehen suunnitelmaa, tai voitko sinä?”
”Luulen käyvän perin vaikeaksi luoda sellaista määrättyä suunnitelmaa, jota vastaan sotivia asianhaaroja ei löytyisi. Täydellä syyllä otaksun kuitenkin, että poliisi luulee Fitzroy Simpsonin panneen myrkkyä ruokaan ja sen jälkeen väärällä avaimella aukaistuaan tallin oven, ottaneen ulos hevosen poisviennin aikeissa. ”Hopeapyyhkijän” satula on myös kateissa ja Simpson’in on näin ollen täytynyt satuloida hevonen. Sitten on hän jättänyt oven auki perästään ja aikonut nummen yli, kun hän tapasi ajurin tai tämä tapasi hänet. Tällöin syntyi arvatenkin taistelu, jossa Simpson kepillään runteli ajurin pään itse kuitenkaan saamatta minkäänlaista haavaa veitsestä, jota ajuri käytti puolustuksekseen. Sitten vei varas hevosen joko johonkin salaiseen paikkaan tai on hevonen pillastunut taistelun kestäessä ja eksynyt nummen etäisiin autioihin paikkoihin. On luultavaa, että poliisin käsitys luulonsa mukaan näin on oikea, mutta epäileviltä vielä enemmän tuntuvat muut otaksumiset. Minä puolestani olen kuitenkin pian ratkaiseva asian oikeaa laidan, kunhan vain pääsen itse tapahtumapaikalle, sillä tällä hetkellä emme kuitenkaan voi päästä minkäänlaisiin varmoihin tuloksiin otaksumisillamme”.
Oli myöhään jälestä puolisen, kun saavuimme vähäiseen Tavistock’in kaupunkiin, joka sijaitsee keskellä suurta Dartmoor nimistä nummea etelä Englannissa. Kaksi herraa kohtasimme asemalla, toinen heistä oli pitkä, vaaleaverinen, tuuheatukkainen, parrakas ja teräväkatseinen, toinen hento, vilkasluonteinen herrasmies, jolla oli yllään pitkä musta takki ja valkoiset säärystimet. Viimemainitulla, joka oli tuo tunnettu urheilija, översti Ross, oli lyhyt hyvin hoidettu poskiparta ja monokeli silmässään. Edellinen noista herroista oli salapoliisipäällikkö Gregory, joka oli nopeaan tullut kuuluisaksi englantilaisen poliisimiehistön keskuudessa.
”Olen siis iloinen tänne tulostanne, herra Holmes”, sanoi översti. ”Poliisipäällikkö on tehnyt kaiken ajateltavan, mutta toivon, ett’ei jätetä mitään koettelematta Straker-raukan murhaajan ja hevosen selvillesaamiseksi.”
”Eikö mitään uutta ole käynyt selville?” kysyi Holmes.
”Minun täytyy ikävällä tunnustaa, että tänään on ylen vähän tultu jäljille. Meitä odottavat avoimet vaunut tuolla ulkona, ja koska arvatenkin haluatte nähdä tapahtumapaikkaa ennen hämärätä, niin voimme matkalla sinne selittää kaikki.”
Hetkisen kuluttua istuimme kaikki mukavissa vaunuissa, jotka nopeasti vyöryivät pitkin vanhan kaupungin katuja. Gregory oli syventynyt käsillä olevaan tutkimukseen ja Holmes taasen vain silloin tällöin teki väliin jonkun huomautuksen tai kysymyksen. Översti istui takanojassa, hattu silmille valuneena ja minä innostuneena kuuntelin molempain salapoliisimiesten keskustelua. Gregoryn Holmesille esittämä suunnitelma oli aivan samallainen kuin mitä matkalla olimme puhuneet.
”Verkko on jotakuinkin tiiviisti kietoutunut Fitzroy Simpsonin ympärille”, huomautti Gregory, ”ja minä puolestani luulen, että hän on meidän miehiä. Kuitenkin täytyy myöntääkseni, että ne todisteet, joita tähän asti olemme onnistuneet saamaan häntä vastaan, pääasiallisesti perustuvat pienempiin sivuseikkoihin, mutta että joku lisähavainto kyllä voisi saattaa työmme loppuun.”
”Mitä muuten luulette Strakerin veitsestä?” kysäsi Holmes.
”Olemme tulleet siihen loppupäätökseen, että hän on loukannut itse itsensä.”
”Toverini tohtori Vatson oli samaa mielipidettä tulomatkallamme. Jos niin on laita, niin puhuu se selvää kieltä Simpsonia vastaan.”
”Epäilemättä. Hänellä ei ole mitään veistä, ei mitään haavaa ja todisteet häntä vastaan ovat hyvin raskauttavia. Tärkeintä hänelle oli hevosen katoaminen, häntä on epäilty tallirengin myrkyttämisestä, hän oli varmasti ulkona sateessa, hänellä oli kädessään jykevä keppi ja hänen kaulaliinansa oli murhatun kädessä. Luulenpa melkein jo omaavamme kyllin todisteita voidaksamme jättää hänet valatuomarien käsiin.”
Holmes pudisti päätään.
”Etevä lakimies saattaa millä hetkellä hyvänsä tehdä nuo kaikki mitättömiksi. Miksi olisi hän ottanut hevosen ulos tallista? Jos hän aikoi sitä vahingoittaa, niin miksi ei hän sitä tehnyt tallissa? Onko hänellä havaittu olevan mitään väärää avainta? Mistä apteekista on hän opiumin ostanut? Ja ennen kaikkea, mihin hän, joka on seudulla outo, olisi voinut kätkeä hevosen ja vielä niin hyvin tunnetun? Mitä sanoo hän itse paperista, jonka hän olisi suonut palvelustytön antavan rengille?”
”Hän sanoo sen olleen erään kymmenen punnan laskun. Ja sellaisen olemme todellakin löytäneet hänen rahataskustaan. Nuo muut esiintuomanne kumoavat syyt eivät ole niin perin vaarallisia kuin miltä ne näyttävät. Hänhän ei ole niinkään outo seudulla, onhan hän asunut kaksi suvea Tavistock’issa. Opiumin on hän luultavasti ostanut Lontoosta. Avaimen heitti hän tietenkin pois kun ei sitä enää tarvinnut. Hevonen on kätkettynä luultavasti yhteen nummella löytyvistä vanhoista hautasyvennyksistä.”
”Mitä hän sanoo kaulaliinasta?”
”Hän tunnustaa sen omakseen, mutta vakuuttaa sen kadottaneensa. Me sitäpaitsi olemme jo tehneet uuden havainnon, joka kentiesi selittää syyn siihen, miksi hän on ottanut hevosen pois tallista.”
Holmes tuli tarkkaavaisemmaksi.
”Olemme löytäneet jälkiä eräästä mustalaisseurueesta, joka viime maanantai yönä oli pystyttänyt telttinsä aivan lähelle murhapaikkaa. Viime tiistai-aamuna olivat ne jo kadonneet. Jos nyt otaksumme jonkunlaisen liiton vallinneen Simpsonin ja noiden mustalaisten välillä, niin saattaa olla mahdollista, että hän oli matkalla juuri heidän luokseen, kun Straker yllätti hänet ja mikä on selvintä kuin että mustalaisilla tällä hetkellä on hevonen huostassaan?”
”Se saattaa olla mahdollista kyllä.”
”Olemme sentähden lähettäneet miehiä useammalle taholle tutkimaan kaikki mustalaisleirit, jotka vain nummella löytyvät. Olen sitäpaitsi tutkinut läpikotaisin joka tallin ja huoneen Tavistock’issa ja kahden penikulman etäisyydessä siitä kaikille tahoille.” ”Olen kuullut löytyvän toisen ajotallin aivan läheisyydessä?”
”Kyllä niin, ja on siksi tärkeä seikka, ett’emme saa sitä jättää huomioon ottamatta. Kun heidän hevonen Desborough on toinen numerojärjestyksessä vedon lyönnissä, niin on tietty, että ”Hopeapyyhkijän” katoamisella on suuri merkitys. On tunnettu, että Silas Brown, ajuri, on pannut rahansa panttiin siitä, että Desborough on voittava kilpailussa eikä hän ollut mikään Straker-raukan ystävä. Olemme kuitenkin tarkoin tutkineet Mapeltonin tallin, voimatta kuitenkaan huomata mitään, joka osoittaisi Brownin osallisuutta rikokseen.”
”Eikö mitään sellaistakaan, jonka voisi olettaa yhdistävän Simpsonin edut Mapeltonin tallin etuihin?”
”Ei, ei mitään.”
Holmes nojautui taasen hieman taaksepäin vaunussa ja puhe lakkasi. Muutamia hetkiä myöhemmin pysähtyivät vaunut erään pienen, tiilirakenteisen huoneuston eteen, joka oli vallan tien vieressä. Jonkun matkan päässä, vähäisen niityn toisella puolella oli nähtävänä pitkähkö ulkohuonerakennus, jota tiililevykatos peitti. Kaikilla muilla suunnilla oli silmän kantamiin nähtävänä vain pienikunnainen alaston nummi. Tuota alastomuutta häiritsi ainoastaan Tavistockln kirkontorni ja mainitsemamme huoneryhmä, missä Mapelton-talli sijaitsi. Kaikki nousimme pois vaunuista paitsi Holmes, joka edelleen istui takanojassa, silmillään ylös tuijottaen ja täydellisesti ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta minun nyhkäistyä häntä käsivarteen heräsi hän aatoksistaan.
”Antakaa anteeksi,” sanoi hän överstille, joka hämillään katseli häntä. ”Minä näen näkyjä keskellä valoisata päivää.”
Minä, joka olin tottunut hänen tapoihinsa, huomasin omituisen loisteen hänen silmissään ja jonkunlaista intoa hänen liikkeissään, jotka ilmaisivat hänen tulleen salaisuuden perille, vaikka kohta en voinut aavistaa, mikä se oli.
”Haluatteko kohta lähteä murhapaikalle”, kysäsi Gregory.
”Luulen mieluummin pysähtyväni täällä hetkisen tehdäkseni muutamia kysymyksiä. Luulen, että Straker tuotiin tänne takaisin?”
”Kyllä, se on tuolla ylhäällä. Poliisitutkinta on huomenna.”
”Hän on ollut palveluksessanne monta vuotta, herra översti?”
”Kyllä, ja aina olen pitänyt häntä uskollisena palvelijana.”
”Luulen, että on koottu kokoon ne tavarat, jotka tavattiin hänen taskussaan?”
”Kyllä, ne ovat täällä eteisessä, jos haluatte nähdä niitä.”
”Vallan mielelläni.”
Menimme kaikki eteiseen ja istuuduimme pöydän ääreen, jolla aikaa Gregory aukasi rautalaatikon ja lateli pöydälle erilaisia esineitä. Siinä näimme yhden vahatulitikkulaatikon, kahden tuuman pituisen kynttiläpätkän, yhden tupakkapussin, sisältäen vähän tupakkaa ja piipun, sitten vielä hopeakellon kultaperineen, viisi puntaa kullassa, yhden aluminiumisen taskukynän, muutamia kirjeitä ja paperia sekä yhden elehvantinluupäisen veitsen, jossa oli hyvin ohut ja terävä terä nimikirjoituksella ”Weiss & C:o, London.”
”Mutta tämäpä on omituinen veitsi,” sanoi Holmes sitä tarkkaan tutkiessaan. ”Otaksun, terässä olevista veritäplistä päättäen, että tämä veitsi on sama, joka kuolleella tavattaessa oli kädessä? Tällaisen veitsen pitäisi sinun, Vatson, hyvin tunteman?”
”Kyllä, se on meidän kesken tunnettu nimellä hermoveitsi ja käytetään sitä silmäleikkauksia toimitettaessa.”
”Niinpä niin, sitä juuri aavistinkin. Tuo ohut terä on aiottu ainoastaan hienompaan leikkaukseen. On näin ollen omituista, että mies, joka lähtee vain tavanmukaiselle palvelustoimelleen, ottaa mukaansa tuollaisen veitsen, varsinkin kun sitä ei voi edes kokoon vääntää ja pistää taskuun.”
”Veitsen kärkeä on nähtävästi suojannut vähäinen korkkilevy, jonka tapasimme ruumiin vierestä”, sanoi Gregory. ”Hänen vaimonsa sanoo veitsen olleen hänen toalettipeilinsä päällä useampia päiviä ja että puheena olevana yönä sitten vainaja oli ottanut sen mukaansa ulosmennessään. Se tietenkin oli huono ase, mutta sillä hetkellä ei hänellä ollut muutakaan saatavana.”
”Paljon mahdollista. Mikä paperi tämä on?”
”Kolme niistä on heinälaskua ja yksi hevosen ratsastamistodistus, översti Ross’in antama. Muut paperit ovat Bondstreetkadun varrella asuvan ompelijaneidin, Lesurieren, asettamia 37 punnan laskuja William Darbyshirelle. Rouva Straker sanoo, että Darbyshire oli hänen miehensä hyvä ystävä ja että hänen kirjeitään silloin tällöin oli osoitettu tänne tuleviksi.”
”Rouva Darbyshirella näyttää olleen ylen paljon rahaa kysyviä tapoja”, huomautti Holmes ja silmäsi taas laskua. ”Kaksikymmentä kaksi kineaa yhdestä ainoasta puvusta, se on jo liikaa. Muuten emme näy täällä enempää asiassa selkiävämme, jonka vuoksi voimme pitkittää matkaamme murhapaikalle.”
Meidän tullessa ulos kohtasimme erään naishenkilön, joka laski kätensä salapoliisipäällikön käsivarrelle. Hänen kasvonsa olivat laihat ja ilmaisivat, paitsi syvää surua, juuri hiljan johtunutta säikähdystä.
”Oletteko saanut selkoa niistä? Oletteko päässeet edes jäljille?” kysäsi hän.
”Emme, rouva Straker, mutta herra Holmes on saapunut tänne meitä auttamaan ja tulemme koettamaan parastamme.”
”Mutta minä luulen tavanneeni varmaan teidät Plymouthilla joku aika sitten, rouva Straker?” virkkoi Holmes.
”Ei, siinä olette varmaan erehtyneet.”
”Mutta sepä omituista, melkeinpä olisin vaikka vannonut nähneeni. Yllänne oli teillä sinisellä silkillä reunustettu puku, jota strutsinhöyhenet koristivat.”
”Ei minulla koskaan ole ollut sellaista pukua,” vastasi rouva Straker.
”Sitten olen varmaan erehtynyt,” sanoi Holmes anteeksi pyytäen. Olimme tuossa tuokiossa ulkona ja hetkisen käveltyämme saavuimme sille syvennyksen tapaiselle paikalle, missä ruumis oli löydetty. Sen reunalla kasvoi pieni pensas, jonka päälle takki oli ripustettu.
”Eikö sinä yönä tuullut lainkaan”, kysäsi Holmes.
”Tuskinpa, mutta satoi ankarasti.”
”Siinä tapauksessa ei tuuli ole voinut riistää takkia pensaikkoon, vaan on se täydytty siihen varta vasten asettaa.”
”Jaa, se oli asetettu yli pensaan.”
”Sepä jännittävä kohta. Maa näyttää olevan hyvästi polettuna. Onko täällä montakin henkeä ollut astelemassa sitten maanantain?”
”Ei ketään, panimme kohta mattopalasen tälle yhdelle sivulle ja sen päällä sitten seisoimme.”
”Se oli järkevästi tehty.”
”Tässä laukussa on minulla yksi niitä jalkineita, jotka Strakerilla tavattaessa oli jalassaan, niinikään on minulla yksi Simpsonin jalkine sekä ”Hopeapyyhkijän” kadottama hevosen kenkä.”
”Varsin oivallisesti olette menetelleet, paras Gregory.”
Holmes otti laukun ja meni alas kuoppaan. Muutettuaan mattoa hieman keskemmäksi, paneutui hän vatsalleen, nojasi leukaansa kättä vastaan ja tarkasteli tyynten poljettua alaa.
”Hyvä on”, huudahti hän, ”mitä tämä tahtoo sanoa?”
Se oli palanut vahatulitikku, niin saven peittämä, että alussa näytti joltain pieneltä puupalaselta.
”En käsitä mitenkään, kuinka minä en sitä huomannut,” sanoi poliisipäällikkö ärtyneenä.
”No sehän oli maan sisässä, saven peittämä. En minäkään sitä olisi löytänyt, jollen olisi juuri sitä hakenutkin.”
”Mitä, luulitteko sellaisen löytävänne?”
”No pidin sen aivan varmana.”
Hän otti nyt jalkineet laukusta ja vertaili niitä jälkiin kosteassa maassa. Sitten nousi hän ylös ja tutki tarkoin kuopan reunat ja pensaat.
”En luule muita jälkiä löytyvän, sillä olemme tarkoin tutkineet kuopan ympärillä olevan maan noin sadan metrin etäisyydeltä joka suunnalla.”
”Todellakin sittenpä en huolikaan ruveta sitä uudestaan tarkastamaan, vaan lähden kernaammin tekemään pienen kävelymatkan tuonne nummelle, jotta ennen pimeän tuloa ennätän tutustua seutuun. Tämän hevosenkengän saan kaite pistää taskuuni, jotta onni olisi myötäisempi”.
Översti, joka toverini tarkan ja salaperäisen tutkimisen aikana teki kärsimättömyyttä osoittavia liikkeitä, katsoi nyt kelloansa.
”Tahdotteko olla niin hyvä ja palata kanssani taloon, Gregory? Minulla olisi vielä paljon puhuttavana ennenkuin pyyhimme pois hevosemme nimen kilpailuluettelosta.”
”Totta ei sitä pois pyyhkitä,” huudahti Holmes. ”Minä ainakin antaisin nimen olla siellä.”
Översti kumarsi syvään.
”Olen kiitollinen teidän vakaumuksestanne asiassa. Tapaatte meidät Straker-raukan talossa kävelyltä palatessanne, ja sitten voimme yhdessä ajaa Tavistock’iin.”
Hän ja poliisipäällikkö suuntasivat nyt askeleensa taloa kohti sillä aikaa kuin Holmes ja minä vitkaan kuljimme pitkin nummea. Aurinko laskeutui juuri Mapelton-tallin taakse ja pienet pensaat loivat nummelle tummanruskeita varjoja. Mutta seurakumppanini oli syviin aatoksiinsa vaipuneena, eikä huomannut maiseman ihanuutta.
”Tätä tietä mentävä on, Vatson. Meidän täytyy hetkiseksi jättää syrjään kysymys John Strakerin murhaajasta ja koettaa täydellä todella saada selkoa siitä, miten hevosen on käynyt. Otaksukaammepa vaikka, että se olisi riuhtaissut itsensä irti murhatyön kestäessä tai sen jälkeen, niin minnekkä se sitten olisi joutunut? Hevonen on perin seuraa rakastava eläin, ja jos se kerran pääsi vapauteensa, niin vaistomaisesti olisi se mennyt joko takaisin Pylandiin tahi sitten nummen yli Mapeltoniin. Miksi olisi se ruvennut juoksemaan ympäri autiota nummea? Ja jos niinkin olisi, niin olisi se löydetty jo päiviä sitten. Miksi rupeaisivat mustalaiset viemään sitä pois? Nuo vaeltavat ihmisraukat väistyvät aina kun kuulevat laittomuuksista, sillä he kammovat saada poliisia kintereilleen. Sen myymistä eivät he olisi uskaltaneet ajatellakaan, vielä vähemmin ryhtyä sitä varastamaan. Sehän on päivän selvä, eikö niin?
”Mutta missä se sitten on?”
”Olen jo sanonut, että meidän pitää etsiä sitä joko Pylandista tai Mapeltonista. Pylandissa sitä ei ole, joten sen täytyy olla Mapeltonissa. Tämä otaksuminen olkoon nyt suuntaajamme ja katsokaamme, mihin lopputuloksiin sillä pääsemme. Kuten Gregory huomautti, on maa ylen kuiva ja kova täällä päin, mutta se viettää enemmän Mapeltoniin päin ja täältä voit selvästi nähdä tuolla taampana olevan pitkän laaksojuohteen, jonka on täytynyt olla kosteana viime maanantain yönä. Jos otaksumisemme on oikea, niin on hevosen täytynyt kulkea sen yli, jonka vuoksi meidän tulee etsiä sen jälkiä sieltä.”
Näin keskustellen kiiruhdimme askeleitamme ja kotvasen kuluttua olimme laaksojuohteessa. Holmesin kehoituksesta laskeuduin minä enemmän oikealle pitkin rinnettä hänen mennessä vasemmalle; mutta tuskin olin ennättänyt astua viittakymmentäkään askelta, kun jo kuulin Holmesin huudahtavan ja samalla näin hänen viittaavan käsillään merkiksi minulle tulemaan paikalle. Hevosen jalan jäljet olivat aivan selvät pehmeässä maassa hänen edessään ja taskustaan ottamansa hevosen kenkä sopi täydellisesti noihin jälkiin.
”Tuosta näet nyt, mitä elävä mielikuvitus maksaa. Ja sepä juuri Gregorylta puuttuu.” Koetimme nyt verrata havaintoamme otaksumiseemme, ja tulimme yhä vain varmemmin vakuutetuiksi sen johdonmukaisuudesta. ”Mutta rientäkäämme edelleen.”
Jälkiä seuraten kuljimme laakson poikki. Täällä oli maa taasen kuivempaa ja kovempaa, mutta sen viettäessä suoraan eteenpäin tulimme jälleen jäljille. Sitten hävisivät ne taasen jonkun metrisatasen pituudelta, mutta tulivat jälleen näkyviin aivan lähellä Mapeltonia. Ne huomasi ensiksi Holmes ja näytti niitä voitonriemu kasvoillaan. Nyt huomasimme selvästi miehenkin jäljet hevosen jälkien vieressä.
”Hevonen on tähän asti kulkenut yksinään,” sanoin minä.
”Aivan oikein. Yksinään se on ollut. Mutta mitä tämä on?”
Nuo kaksoisjäljet kääntyivät äkkiä takaisin ja johtivat nyt Pylandiin päin. Holmes päästi pienen vihellyksen ja meni jälkiä seuraamaan. Holmes kiinnitti katseensa hevosen jälkiin, mutta minä satuin silmäämään hieman sivulle ja äkkäsin noiden samojen jälkien johtavan sieltä takaisin. ”Jopa sinä rupeat tulemaan oikein taitavaksi”, huudahti ystäväni, kun ilmoitin hänelle havaintoni. ”Näin muodoin olet säästänyt meiltä suuret jalkavaivat, sillä joka tapauksessa olisimme saaneet palata tänne takaisin. Nyt ei siis muuta kuin takasin tulevia jälkiä seuraamaan.”
Ei meillä ollutkaan pitkältä käveltävänä, sillä jäljet veivät meidät sille asfalttitielle, joka vie suoraan Mapeltontallin porteille. Meidän niitä lähestyessämme, kohtasimme erään tallirengin.
”Emme suvaitse täällä lähiseuduin mitään kuljeksijoita.”
”Haluaisin vain tehdä muutamia kysymyksiä ajajalle”, sanoi Holmes pitäen kahta sormeaan liivin taskussa. ”Olisikohan liian aikaista, jos tulisin häntä tapaamaan huomenna kello viiden ajoissa aamua?”
”Kyllä varmaan, jos ken, niin ainakin hän on juuri niihin aikoihin ensinnä jaloillaan. Mutta tuolla tuleekin hän itse ja voi myöskin vastata kysymyksiinne. Ei, ei, menettäisin paikkani, jos hän näkisi minun rahaa ottavan. Kentiesi voitte antaa ne myöhemmin.”
Holmesin juuri pistettyä pois taskustaan ottamansa hopearahan, astui portista esille julmistuneen näköinen ikämies heiluttaen isoa ruoskaa kädessään.
”Mitä tämä tahtoo sanoa Dawson? Sinä tiedät, etten kärsi juoruja. Paikalla työhösi. Entäs te – mitä tekemistä teillä täällä on?”
”Haluaisin vain saada kymmenen minuutin ajan keskustella kanssanne,” sanoi Holmes sävyisästi.
”Ei minulla ole aikaa pakista kaikkien maankiertäjäin kanssa. Emme kärsi lainkaan kuljeksivia lähiseudulla. Menkää paikalla matkaanne tai usutan koirat päällenne.”
Holmes kumartui hieman hänen puoleensa ja lausui korvaan pari sanaa. Hän säpsähti ja tuli hehkuvan punaiseksi.
”Se on vale!” ärjasi hän. ”Kirottu vale!”
”Vai niin, niinkö sanotte. Haluatteko keskustella tästä täällä ulkona tai omassa huoneessanne?”
”No, voitte tulla sisään, jos niin tahdotte.”
Holmes hymyili.
”Hetkisen kuluttua tulen takaisin, Vatson,” sanoi hän. ”Nyt, herra Brown, olen käytettävänänne.”
Oli kulunut jo enemmän kuin kymmenen minuuttia, aurinko oli laskeunut ja varjot tulleet tummemmiksi, ennenkuin Holmes ja ajuri palasivat takaisin. En eläissäni ole nähnyt niin suurta muutosta kuin minkä havaitsin Silas Brown’issa tapahtuneen tuolla lyhyellä ajalla. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hikihelmet kiilsivät hänen otsallaan ja kädet vapisivat niin, että ruoska heilui kuin puun latva tuulessa. Hänen ylen röyhkeä käytöksensä oli kadonnut ja nyt kulki hän kuin isäntänsä ruoskima koira Holmesin rinnalla.
”Olen säntilleen täyttävä käskynne,” sanoi hän.
”Muistakaa, ett’ei pienintäkään laiminlyöntiä ja erehdystä saa tulla”, sanoi Holmes häneen kääntyen.
Toinen säpsähti, lukiessaan uhkauksen Holmesin silmistä.
”Tulen muistamaan kaikki. Se saa olla paikoillaan. Saanko minä muuttaa sen siksi vai kuinka?”
Holmes, hetkisen mietittyään, puhkesi äänekkääseen nauruun.
”Ei, elkää muuttako sitä. Muuten kirjoitan teille asiasta. Mutta muistakaa, ettette tee tuhmuuksia.”
”Voitte luottaa minuun. Voitte täydellisesti luottaa minuun.”
”Niin arvelen minäkin. Huomenna voitte kuulla minulta lähemmin.”
Hän pyörähti kantapäillään ympäri huomaamatta vapisevaa kättä, jonka ajuri hänelle ojensi, ja niin läksimme paluumatkalle Pylandiin.
”Harvoin olen tavannut sattuvampaa yhdistystä petturin, lurjuksen ja teeskentelijän viilillä kuin mitä Silas Brownissa huomasin,” sanasi Holmes matkalla.
”No hänellä on perältäkin hevonen?”
”Ensin koetti hän kyllä puhdistaa itsensä kokonaan syyttömäksi, mutta minäpä kuvailin hänelle niin tyysten hänen aikomuksensa, että hän tuli aivan vakuutetuksi siitä, että itse olin ollut paikalla näkemässä. Varmaan kai huomasit jäljistä, kuinka jalkaterä oli leveä ja kuinka ne muuten täydellisesti olivat hänen ratsusaapastensa mukaisia. Ja sitä paitsi ei kukaan hänen alaisistaan olisi uskaltanut tehdä sitä. Sen vuoksi kerroin hänelle, kuinka hän, ollen tavallisuuden mukaan puettuna ja ennen muita liikkeellä, näki nummella irrallaan olevan hevosen. Kuinka hän meni sen luokse ja kuinka hän hämmästyi nähdessään jonkun konnan käsiinsä saattaneen ”Hopeapyyhkijän”, juuri tuon ainoan samasen, joka saattoi kilpailussa päästä voitolle ja jonka tähden hän oli omaisuutensakin vetoon pannut. Hevosen tunsi hän kohta valkeasta täplästä sen otsassa. Kerroin sitten vielä kuinka hänen ensi aikeensa oli viedä hevonen takasin Pylandiin ja kuinka sitten matkalla välähtikin hänen mieleensä ajatus kätkeä hevonen johonkin paikkaan siksi kunnes kilpa-ajot olisivat ohitse sekä kuinka hän kääntyi takaisin ja kätki hevosen talliin. Näin kun olin sitten esittänyt hänelle tapahtuman peruskohdissaan, niin tunnusti hän kaikki ja koetti nyt vain pelastaa omaa nahkaansa.”
”Mutta tallinhan on poliisi jo monesti tutkinut läpikotaisin.”
”Se ei vaikuta mitään. Vanha petkuttaja, kyllä sillä on konstit takanaan.”
”Mutta etkö pelkää jättää hevosta hänen huostaansa, eritotenkin kun siitä koituisi hänelle itselleen etua?”
”Hyvä ystävä, hän säilyttää sitä kuin silmäteräänsä. Hän tietää hyvin ainoan armahduksen toiveensa riippuvan siitä, että luovuttaa hevosen täysin terveenä luotaan.”
”Översti Ross ei minusta näytä olevan lainkaan sääliä tunteva.”
”Tämä on asiat jossa överstillä ei ole pienintäkään sanan valtaa. Olen vain seuraava omia suunnitelmiani ja sanon itse mitä tahdon, sehän juuri onkin yksityisalapoliisin tärkeimpiä etuja. En tiedä, lienetkö havainnut, että överstin käytöstapa on minua kohtaan ollut hieman korskeanlaista, mutta tuon pilan tekee hän omalla kustannuksellaan. Elä sanallakaan hiisku hevosesta hänelle.”
”En tavalla millään ilman sinun myönnytystäsi.”
”Tämä tosin on pikku asia Strakerin murhaajaan verraten.”
”Ja sinä aiot vielä ottaa selkoa siitäkin?”
”En tietenkään, vaan tänä yönä palaamme junalla Lontooseen.”
Olin aivan mykistyä hänen sanoistaan. Olimme vasta olleet jonkun tunnin Devoushiressä ja nyt noin loistavaan alkuun päästyään jättää sikseen tutkimuksensa – tuo oli vasta käsittämätöntä minulle. Enempää en saanut häneltä sanallakaan kuulla ennenkuin ajurin huoneuston lähettyvillä, missä översti ja salapoliisipäällikkö olivat meitä odottamassa.
”Toverini ja minä palaamme nyt yöjunalla Lontooseen”, sanoi Holmes. ”Olemme saaneet hyvän virkistyskävelyn Dartmoorin raittiissa ilmassa.
Gregoryn silmät jäivät selälleen hämmäsyksestä ja översti hymyili ivanpilkallisesti.
”Olette siis heittäneet sikseen kaikki toiveet Strakerin murhaajaa ilmisaamisesta?”
Holmes kohautti olkaimiaan.
”Hm, vaikeudet ovat liiankin tosioleisia. Toivon kuitenkin hevosenne saapuvan aikanaan ensi tiistaina kilpa-ajopaikalle ja sen vuoksi pyydän teitä vain laittamaan ajopoikanne kuntoon. Olkaa hyvä, pyydän, ja antakaa minulle valokuva John Strakerista.”
Gregory otti yhden niitä taskustaan ja ojensi hänelle.
”Olette tuumineet juuri samaa, mitä itsekseni olen ajatellut. Pyydän kuitenkin teitä odottamaan hetkisen, voidakseni palvelustytölle tehdä pienen kysymyksen.”
”Mutta kyllä minun täytyy myöntääkseni, että olen erehtynyt käsitteissäni Lontoon salapoliiseista,” sanoi översti Holmesin huoneesta poistuttua. ”Emme ainakaan minun käsittääkseni ole tulleet vähääkään lähemmäksi maaliamme sitten hänen tänne tulonsa.
”Mutta onhan hän ainakin vakuuttanut hevosenne kilpa-ajoihin saapuvaksi,” sanoin minä.
”Sen on hän kyllä tehnyt, mutta minä tahtoisin saada myös nähdä hevosen.”
Olin juuri aikeissa vastata ystäväni puolesta, kun tämä astui sisään.
”Nyt hyvät herrat, olen täysin esteetön matkustamaan Tavistockiin.”
Vaunuihin noustessamme piti yksi rengeistä meille vaunun ovea auki. Samalla juolahti Holmesille mieleen jotakin ja hän nojasi senvuoksi rengin käsivarteen sanoen: ”Teillä on muutamia lampaita tuolla niityllä, kuka niitä hoitaa?”
”Minähän niistä olen huolta pitänyt.”
”Oletteko huomannut niissä mitään vikaa viime aikoina?”
”No en juuri muuta, kuin että kolme niistä on ruvennut ontumaan.”
Tämän huomasin olevan Holmesille mieleen, koskapa hän hymyili ja hykersi kämmeniään.
”Oikein arvattu, Vatson, oikein arvattu!” sanoi hän käteeni tarttuen. ”Sallikaa minun, Gregory, kiinnittää huomionne lampaitten äkilliseen sairastumiseen. Aja.”
Översti Ross ei näkynyt lainkaan piittaavan ystäväni huomautuksesta, mutta Gregoryn tarkkaavaisuus oli nyt herätetty.
”Te pidätte sitä tärkeänä tosiasiana?”
”Ylen tärkeänä.”
”Onko teillä vielä mitään muuta seikkaa, johon tahtoisitte kiinnittää huomioni?”
”Koiran omituinen käytös onnettomuuden yönä.”
”Mutta koirahan ei tehnyt sanalla sanoen mitään sinä yönä.”
”Sepä juuri onkin omituista.”
Neljä vuorokautta myöhemmia olimme Holmes ja minä taasen matkalla Vinchesteriin katsomaan Vessex-pokalista kilpailevia.
Sopimuksen mukaan oli översti Ross meitä asemalla vastassa ja hänen vaunuissaan ajoimme kilpa-ajopaikalle kaupungin edustalla. Överstin kasvonpiirteet olivat vakavat ja hänen käytöksensä meitä kohtaan hyvin kylmä.
”En vielä ole nähnyt hevostani,” huomautti hän.
”En luule teidän tuntevan sitä, jos näkisittekin sen.”
Översti kiukustui äärettömästi.
”Kahdenkymmenen vuoden ajan olen ottanut osaa kilpailuihin enkä vielä koskaan ole saanut kuulla tuollaista kysymystä. Lapsikin tuntisi ”Hopeapyyhkijän” valkosesta otsatäplästään ja valkoisista huovaimistaan.”
”Kuinka on vedonlyönnin laita?”
”Sepä se onkin pahinta. Eilen olisitte saaneet vielä vaikka viisikymmentä yhtä vastaan ja nyt tuskin kolmea enää.”
”Hm! On päivän selvää, että jollakin on vihiä asiasta.”
”Otimme pois kilpailuluettelosta kaikki muut hevosemme ja laskimme koko luottamuksemme teidän sanoihinne,” sanoi översti. ”Mitä tämä merkitsee, onko ”Hopeapyyhkijä” tällä tavalla voittaja?”
”Viisi neljää vastaan ”Hopeapyyhkijästä”! kuului kaikkialta ympärillämme. ”Viisi neljää vastaan ”Hopea-pyyhkijästä!” Viisitoista viittä vastaan Desboroughista”!
”Mutta tuollapa näenkin teidän numeronne ylhäällä,” huudahtin minä. ”Kaikki kuusi hevosta ovat täällä.”
”Kaikki kuusiko? Minunkin hevoseni on siis mukana kilpailussa,” kirkasi översti kiihkoissaan. ”Mutta enpä minä näe sitä. Sen väristä ei ole vielä mennyt sivutsemme.”
”Viisi onkin vasta mennyt, joten tämä kuudes lienee ”Hopeapyyhkijä.”
Samalla sivuutti meidät tummanruskea hevonen ajopojan kanssa ja satulassa heiluivat överstille tutut mustat ja punaset värit.
”Tuo ei ole minun hevoseni,” huudahti omistaja. ”Tuollahan ei ole yhtä valkosta karvaa ruumiissa. Mitä te nyt olette saaneet aikaan, herra Holmes?”
”Seuratkaamme vain tarkoin kuinka se suoriutuu kilpailussa,” virkki ystäväni tyynenä kaukoputkella tähystäessään. ”Hyvin! Kerrassaan oivallisesti! kohta ovat käänteen sivu.”
Meillä oli kerrassaan hyvä katselupaikka. Nuo kuusi hevosta olivat niin lähellä toisiansa, että olisivat mahtuneet kaikki samalle laattiamatolle, mutta pian Mapelton-ajajan keltaset värit loistivat esinnä. Mutta ennenkuin ne sivuuttivat meidät, pääsi överstin hevonen edelle ja saapui määräpaikalle vähintäin kuuden hevosen pituuden ennakkoennätyksellä kilpailijastaan, ja Balmoral-herttuan Iris oli hyvän matkan jälella päin sekä kolmas järjestyksessä.
”Sittenkin olen joka tapauksessa voittanut kilpailussa,” sammalsi översti, ”mutta myöntääkseni täytyy, etten mitenkään ymmärrä nyt asian oikeata juoksua. Ettekö luule voivanne ilmaista tuota salaisuutta nyt oitis, herra Holmes?”
”Kyllä, nyt olen kertova teille koko asian. Menkäämme ensin katsomaan hevosta kaikin miehissä. Tuolla se onkin. Jos nyt pesette sen pään ja jalat spriillä, niin saatte entisen ”Hopeapyyhkijänne.”
”Todellako?”
”Sen oli ottanut haltuunsa eräs konna ja minä puolestani katsoin parhaaksi antaa sen saapua sellaisena kilpailuun kuin miksi tuo heittiö oli sen muovannut.”
”Hyvä herra Holmes, tämähän on oikea ihmetyö. Koskaan ei se ole juossut paremmin ja näyttää olevan aivan terve. Tuhansin kerroin pyydän anteeksi epäilykseni etevän taitavuutenne johdosta. Olette tehneet minulle suuren palveluksen hankkimalla hevoseni takaisin. Vielä enemmän kiitollinen olisin kuitenkin, jos voisitte saada selkoa Strakerin murhaajastakin.”
”Se on jo selvillä.”
Översti ja minä tuijotimme hämmästyneinä häneen. ”Olette tavanneet murhaajan. Missä hän on nyt?”
”Täällä se on.”
”Täällä! Missä täällä?”
”Tällä erää on se minun seurassani.”
Översti punastui kiukusta.
”Myöntaäkseni täytyy, että olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, mutta se täytyy minun sanoakseni, että teidän sananne sisältävät törkeän ivan ja loukkauksen.”
Sherlock Holmes purskahti nauruun.
”Voin vakuuttaa, ett’en koskaan ole tahtonut asettaa teitä mihinkään yhteyteen rikoksellisen kansaa. Todellinen syyllinen seisoo aivan takanamme.”
Hän meni nyt hevosen luo ja laski kätensä sen kaulalle.
”Hevonenko?”
”Juuri hevonen. Ja syy ei ole ollutkaan kokonaan hevosen, sillä se tuli tappaneeksi ajajansa vain itsepuolustuksessaan. John Straker ei ollut lainkaan ansainnut sitä luottamusta, minkä häneen panitte. Nyt soi kello taasen, ja vakuutettuna tämänpäiväisestä voitosta kerron sitten myöhemmin lähemmin.”
Illemmalla istuimme vaunuissa paluumatkalla Lontooseen ja sekä översti että minä kuuntelimme suurimmalla jännityksellä Holmesin kertomusta tapahtumasta ajotallin lähettyvillä puheena olleena maanantai-yönä.
”Myönnän itse, että läksin Devonshireen varmasti vakuutettuna Fritzroy Simpsonin todellisesta rikollisuudesta, vaikkakaan todisteet häntä vastaan eivät olleet riittäviä,” sanoi Holmes.
”Matkalla ajurin asuntoon vaunuissa istuissani juolahti mieleeni tallirengin illallisateria, jona tällä kertaa oli kurryn kanssa höystettyä lampaan lihaa. Jos vielä muistatte, niin ajatuksissani jäin vielä istumaan vaunuihin kun te toiset nousitte pois. Tällöin juuri ihmettelin tyhmyyttäni, kuinka noin tärkeän seikan olin jättänytkään huomioon ottamatta.”
”Mutta minun on mahdotonta käsittää, mitä erinomaista tärkeyttä sillä on asiassa ja miten siitä voisi teille olla helpotusta,” puuttui översti puheeseen.
”Se se kumminkin oli ensimmäinen rengas ketjussani. Hienonnettu opiumi ei tietenkään ole mautonta ja vaikkakaan se ei suorastaan maista niin pahalle, niin on siinä kuitenkin karvas maku. Jos tuollaista sekotetaan ruokaan, niin syöjä kohta tuntee tuon karvaan maun ja tietenkin jättää ruoan syömättä. Kurry on nyt sellainen aine, joka poistaa tuon karvaan maun. On mahdotonta, että vieras henkilö, herra Simpson, olisi voinut laittaa niin, että juuri sinä iltana oli kurryn kanssa höystettyä lampaan lihapaistia ateriaksi, ja yhtä uskomatonta myöskin on, että hän olisi varta vasten tullut sinne panemaan opiumia ruokaan juuri silloin, kuin tuon karvaan maun poistava aines oli aterian mukana. Olemme näin ollen pakotetut jättämään Simpson rauhaan ja kääntämään huomiomme Strakeriin ja hänen vaimoonsa, jotka ovat ainoat, joilla on ollut tilaisuus laatia ruoka niin, että siinä on kurryn-aines mukana. On sitäpaitsi selvää, että myrkkyä oli pantu vain sille lautaselle, joka rengille annettiin, koskapa ei kukaan muu, joka söi samaa ruokaa, tuntenut mitään vaikutusta. Mutia kuka nyt oli se, joka saattoi tuolle lautaselle panna myrkkyä palvelustytön sitä huomaamatta?”
”Ennenkuin ryhdyin tätä selvittämään, aloin käsittää mikä merkitys on koiran vaitiololla koko sinä pitkänä yönä. Kohtaus Simpsonin kanssa todistaa, että tallissa oli koira, ja siitä huolimatta tunkeuttiin yöllä talliin ja vietiin pois paras hevonen koiraa ääntä päästämättä edes sen vertaa, että ylhäällä nukkuvat rengit olisivat siihen heränneet. On selvä, että tuon henkilön täytyi olla koiralle hyvin tuttu.
”Olin nyt vakuutettuna tahi ainakin melkein vakuutettuna siitä, että Strakerin itsensä on täytynyt mennä talliin ja viedä sieltä pois ”Hopeapyyhkijän”. Mutta minkätähden? Hänen aikomuksensa olivat hyvin petolliset; miksi hän muuten olisi antanut tallirengille nukuttavaa ainetta. Usein ennenkin on tapahtunut, että ajurit kätyreinsä avulla panevat vetoon suuria summia siitä, että heidän hevosensa eivät pääse kilpailussa voitolle, ja sitten jollain kunnottomalla teollaan estävät ne kilpailuun pääsemästä. Toisinaan on tässä käytetty apuna ajopoikia, toisinaan taasen muita hienompia keinoja. Mutta miten on asian laita tässä tapauksessa? Toivoin saavani tähän selityksen Strakerin taskussa löytyvistä tavaroista.”
”Niin olikin laita. Muistatte vielä varmaan sen omituisen veitsen, joka murhatulla oli kädessään. Sellaista, kuten tohtori Watson sanoi meille, käytetään ainoastaan hienoimmissa leikkauksissa, ja hienoon leikkaukseen se oli tällä kertaa aiottukin.
Teidän, herra översti, pilaisi pitkällisen kokemuksenne nojalla hevosten hoitoon nähden tietämän, että on erittäin helppo tehdä hevosen takajalkojen jänteisiin pieni, melkein huomaamaton haava. Eläin, jonka suhteen tuollainen leikkaus on tapahtunut, rupeaa pienimmästäkin ponnistuksesta ontumaan, mutta siksi vähän huomattavassa määrässä, että luulisi sen johtuneen jostain suuremmasta ponnistuksesta tahi sitten reumatismista. Mutta kenenkään päähän ei tietenkään pälkähtäisi, että eläin on aiotulla aikomuksella saatettu tuohon kykenemättömyyden tilaan.”
”Se kelvoton hylkiö,” huudahti översti.
”Tämän johdosta on helposti selitettävissä, minkätähden Straker tahtoi ottaa hevosen ulos tallista ja viedä hieman ulommas muualle, sillä hän hyvin oivalsi, että siksi ravakka hevonen kuin ”Hopeapyyhkijä” on, helposti voisi herättää vaikka seitsemän unikekoa unestaan, niinpian kuin vain tuntisi vähänkin veitsen pistoa jalassaan. Juuri sen vuoksi päätti hän toimittaa tuon leikkauksen aukealla kentällä.”
”Senpä vuoksi hänellä olikin tulitikkuja ja kynttilänpätkä mukanaan puheena olevana yönä.”
”Aivan oikein. Ja kun minä tarkastelin ja mietin niitten merkitystä, niin en kaikeksi onneksi älynnyt kohta ainoastaan sitä, minkälainen rikos oli piillyt hänen mielessään, vaan myöskin sen, millä tavalla hän tuon rikostyönsä oli aikonut panna täytäntöön ja mihin kaikkeen koko hänen tuumansa oli perustunut. Tiedämme kaikki omasta kokemuksestamme, ett’ei kukaan mielellään pitele ja kantele toisten laskuja taskussaan. Useimmilla on jo omissaankin kyllin tekemistä, saadakseen ne kaikki suoritetuiksi. Tähän perustuen tein kohta sen johtopäätöksen, että Straker vietti kaksiperheellistä elämää ja että hänellä oli kaksi taloutta ylläpidettävänä. Laskusta, jonka hänen taskustaan löysimme, kävi selville, että tehtävän suorituksessa oli jollain naishenkilölläkin ollut osansa ja että tässä näkyikin olevan paljon rahaakysyviä tapoja. Te, herra översti, saatatte olla hyvinkin antelias käskyläisillenne, mutta silti ei kukaan voisi otaksua, että heillä oli varoja niin yllin kyllin, että saattavat uhrata kaksikymmentä kaksi puntaa tuttavattarilleen. Kysäsin rouva Strakerilta, josko puheena oleva puku olisi hänelle kuuluva, hänen kuitenkaan aavistamattaan tarkoitustani, ja päästyäni selville, ett’ei hänellä koskaan ole ollut sellaista pukua, silmäsin ompelijattaren osoitetta. Tällöin välähti mieleeni ajatus, että puhuttelemalla tuota ompeliatarta ja näyttämällä hänelle Strakerin muotokuvan, helposti voisi loihtia esille tuon salaperäisen herra Darbyshiren.
”Näin ollen oli nyt kaikki selvinnyt. Straker oli vienyt hevosen erääseen hautasyvennykseen, niistä kukaan ei olisi saattanut havaita kynttilän valoa, sekä paikalle kulkiessaan ottanut ylös löytämänsä Simpsonin pudottaman kaulaliinan, kentiesi aikeissa sitoa sillä hevosen jalat. Syvennykseen päästyään meni hän sitten hevosen takajalkain luo ja raapasi tulen, mutta tuossa tuokiossa valkeanvalosta säikähtynyt hevonen potkasi takajaloillaan niin, että kavio sattui juuri ajajan päähän. Sateesta huolimatta oli hän ottanut pois sadetakin yltään ennen toimeensa ryhtymistään ja maahan kaatuessaan oli hän sitten omalla veitsellään satuttanut polvensa. Eikö selitykseni ole kyllin riittävä?”
”Kyllä,” vastasi översti. ”Melkeinpä tekisi mieli luulla, että olette olleet näkemässä koko tapahtuman.”
”Niin, ja juuri ajurin asunnosta lähtiessämme juolahti vielä mieleeni ajatus, että niin varovainen mies kuin Straker oli, ei tietenkään uskalla ryhtyä tuollaiseen arkaluontoiseen leikkaukseen ilman jonkunlaisia ennakkokokeiluja. Ja tottapa varmaan hänen piti ottaa koeuhrikseen joitakin eläviä olentoja ja sen vuoksi kiinnitin huomioni kohta lampaisiin. Rengin antama vastaus kysymykseeni oli omansa vahvistamaan tuota arveluani.
Palattuani Lontooseen käväsin ompeliattaren luona, joka Strakerin muotokuvan nähdessään tunsi kohta oivallisen liiketuttavansa, Darbyshire nimisen, jonka nuori kaunis rouva oli hyvin halukas omaamaan itselleen muotisalongin hienoimpia uutuuksia. Arvelin tuon samasen naishenkilön saattaneen Strakerin velkoihin kääriytyneeksi ja siten aiheuttaneen tavallaan tuohon konnamaiseen tekoon ja epäkummalliseen loppuun.”
Lähde: Kokkola 24.9.1898, 1.10.1898, 5.10.1898, 8.10.1898, 12.10.1898, 15.10.1898, 19.10.1898, 22.10.1898, 29.10.1898.