Kadonnut Helmi

Kadonnut Helmi. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Pois hämär’ illan pakenee;

Tuo ruunu kiiltäväinen

Jo öisen huoneen valaisee

Ja Helmi säihkyväinen.

Kuin ilma, läpi hohtava,

Kuin päivän säde, kirkas;

Ei pienintäkään pilkkua,

On niin tuo Helmi puhdas.

Taas kerta saliin pimeään

Niin tuun, käyn ruunun luokse

Ja isken tulta kynttilään

Ja ihailemaan juoksen.

Ma seisoin huoneen seinällä

Tähtäilen Helmen kohtaa,

Vaan kauheasti himmeeltä

Nyt kynttiläiset hohtaa.

Ja lasihelmet, särmiöt

Ei murra valovirtaa,

Ei kaaren väri-ilmiöt

Kaunista särmäin pintaa.

On Helmi poissa! hukkunut! –

Voi seikkaa katkerata! –

Ei lasit jaksa hehkua,

Ne kaipaa valkeata.

– Sä konna! – varas! – ryöväri!

Kun voit noin julma olla.

Niin nielköön sinut helvetti

Ja syököön turmiolla!

Sä Helmen meidän ruunusta

Veit; – konsaan et saa nähdä

Sä Taivaan Herran kasvoja,

Vaan katumusta tehdä

Saat vuotta tuhat miljoonaa

Paikassa kauheassa,

Vaan sittenkään ei toivoa

Sull’ käydä rauhan maassa! –

Yks’ lausui: ”Helm’ ei ollut se,

Ol’ kultaa Ivalosta”, –

Sä viekas konna, vaikene!

Tai – varkaan tuomiosta!

– On nuorukainen kuihtunut,

Hän suree Helmiänsä,

Ja ruunu aikaa sammunut

On hänen vierestänsä.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.