Kadonnut Helmi

Kadonnut Helmi.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Pois hämär’ illan pakenee;
Tuo ruunu kiiltäväinen
Jo öisen huoneen valaisee
Ja Helmi säihkyväinen.
Kuin ilma, läpi hohtava,
Kuin päivän säde, kirkas;
Ei pienintäkään pilkkua,
On niin tuo Helmi puhdas.
Taas kerta saliin pimeään
Niin tuun, käyn ruunun luokse
Ja isken tulta kynttilään
Ja ihailemaan juoksen.
Ma seisoin huoneen seinällä
Tähtäilen Helmen kohtaa,
Vaan kauheasti himmeeltä
Nyt kynttiläiset hohtaa.
Ja lasihelmet, särmiöt
Ei murra valovirtaa,
Ei kaaren väri-ilmiöt
Kaunista särmäin pintaa.
On Helmi poissa! hukkunut! –
Voi seikkaa katkerata! –
Ei lasit jaksa hehkua,
Ne kaipaa valkeata.
– Sä konna! – varas! – ryöväri!
Kun voit noin julma olla.
Niin nielköön sinut helvetti
Ja syököön turmiolla!
Sä Helmen meidän ruunusta
Veit; – konsaan et saa nähdä
Sä Taivaan Herran kasvoja,
Vaan katumusta tehdä
Saat vuotta tuhat miljoonaa
Paikassa kauheassa,
Vaan sittenkään ei toivoa
Sull’ käydä rauhan maassa! –
Yks’ lausui: ”Helm’ ei ollut se,
Ol’ kultaa Ivalosta”, –
Sä viekas konna, vaikene!
Tai – varkaan tuomiosta!
– On nuorukainen kuihtunut,
Hän suree Helmiänsä,
Ja ruunu aikaa sammunut
On hänen vierestänsä.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.