Kaatuneitten haudalla

Kaatuneitten haudalla.
(Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06).
Kirjoittanut Antti Mäkinen


Voi, huutoa, huutoa hirmuista,
Mi nousevi taivahalle!
Se nousevi katujen hiekasta
Ja kertovi Jumalalle:
Oi, veljyt surmasi veljensä
Nyt tuimassa taistelussa,
Ja vuosi hurmetta lämmintä,
Kuin sydämest’ avatusta!
Oi, verta nuoruuden innokkaan,
Jok’ uhrasi elämänsä
Ja kaikki turvaksi isänmaan
Ja jättävi jälkehensä
Tuon muiston murheisen, kirkkahan
Ja tunnuksen jalomielen –
Sen satavuosihin kaikuvan,
Kuin kautta kaatuvan kielen:
»Edespäin! uskollisesti vain
Te täyttäkää velvollisuus!»
– Tää olkohon, Suomeni kallis, ain’
Sun poikasi uskollisuus
Sun suuren kunnias perintö,
Jonk’ isä lapselle antaa,
Ja sukupolvien pyrintö
Se kilpi kirkasna kantaa.
Oi, Suomi, kallihin isänmaa,
Nyt itket haudalla verta.
Sua veljesmurha se kauhistaa:
Josp’ ois’ se viimeinen kerta!
Sun äidinkasvosi synkistyy,
Ja itkee taivas ja kansa –
Ken on se hirmuinen verikyy,
Mi vainovi vanhintansa?
Vaan kenen rinnassa sykkivä
On lämmin ihmisen sydän,
Hän isänmaatansa säälivä,
Nyt vannokoon valan pyhän:
Tään kansan, maan, jok’ ihmisen
Ain’ oikeutt’ edistellä,
Ei konsa sallia rikoksen
Sen veljiä veristellä.
Oi Herra, kansojen kaitsija,
Ann’ anteeks’ syntimme meille
Ja vielä kansaamme armahda
Ja johda tahtosi teille!
Ann’ anteeks’ uskosta luopumus,
Luo sydän uusi ja mieli
Ja nöyrä usko ja katumus
ja kiitost’ uhkuva kieli.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.