Kaatuneitten haudalla

Kaatuneitten haudalla. (Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06). Kirjoittanut Antti Mäkinen

Voi, huutoa, huutoa hirmuista,

Mi nousevi taivahalle!

Se nousevi katujen hiekasta

Ja kertovi Jumalalle:

Oi, veljyt surmasi veljensä

Nyt tuimassa taistelussa,

Ja vuosi hurmetta lämmintä,

Kuin sydämest’ avatusta!

Oi, verta nuoruuden innokkaan,

Jok’ uhrasi elämänsä

Ja kaikki turvaksi isänmaan

Ja jättävi jälkehensä

Tuon muiston murheisen, kirkkahan

Ja tunnuksen jalomielen –

Sen satavuosihin kaikuvan,

Kuin kautta kaatuvan kielen:

»Edespäin! uskollisesti vain

Te täyttäkää velvollisuus!»

– Tää olkohon, Suomeni kallis, ain’

Sun poikasi uskollisuus

Sun suuren kunnias perintö,

Jonk’ isä lapselle antaa,

Ja sukupolvien pyrintö

Se kilpi kirkasna kantaa.

Oi, Suomi, kallihin isänmaa,

Nyt itket haudalla verta.

Sua veljesmurha se kauhistaa:

Josp’ ois’ se viimeinen kerta!

Sun äidinkasvosi synkistyy,

Ja itkee taivas ja kansa –

Ken on se hirmuinen verikyy,

Mi vainovi vanhintansa?

Vaan kenen rinnassa sykkivä

On lämmin ihmisen sydän,

Hän isänmaatansa säälivä,

Nyt vannokoon valan pyhän:

Tään kansan, maan, jok’ ihmisen

Ain’ oikeutt’ edistellä,

Ei konsa sallia rikoksen

Sen veljiä veristellä.

Oi Herra, kansojen kaitsija,

Ann’ anteeks’ syntimme meille

Ja vielä kansaamme armahda

Ja johda tahtosi teille!

Ann’ anteeks’ uskosta luopumus,

Luo sydän uusi ja mieli

Ja nöyrä usko ja katumus

ja kiitost’ uhkuva kieli.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.