Ka’onnut kulta.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Kuikutteli kuovi yksin,
surujansa suolla soitti,
märän mättähän välissä,
nevan pehmeän povella,
rahkarimmen rannattoman.
Niinpä kurja kuikerteli,
hiota piipitti poloinen:
kultansa oli ka’onnut,
sortunut sorea sulho,
häipynyt hämäräteille,
eksynyt eri nevalle.
Eipä kuullut kuovi kurja
kuikutusta kultasensa.
Eipä tiennyt lintu lieto,
vaikka oisi kulta kuollut
uupunut iki-unehen.
Niin nyt koito kutkuttelen
kuin on suolla kuovi kurja,
samoin vaivanen valitan,
yksin rukka tuikuttelen.
Poissa puoliso poloinen,
kulta kaunoinen ka’onnut.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.