Ka’onnut kulta
Ka’onnut kulta. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Kuikutteli kuovi yksin,
- surujansa suolla soitti,
- märän mättähän välissä,
- nevan pehmeän povella,
- rahkarimmen rannattoman.
- Niinpä kurja kuikerteli,
- hiota piipitti poloinen:
- kultansa oli ka’onnut,
- sortunut sorea sulho,
- häipynyt hämäräteille,
- eksynyt eri nevalle.
- Eipä kuullut kuovi kurja
- kuikutusta kultasensa.
- Eipä tiennyt lintu lieto,
- vaikka oisi kulta kuollut
- uupunut iki-unehen.
- Niin nyt koito kutkuttelen
- kuin on suolla kuovi kurja,
- samoin vaivanen valitan,
- yksin rukka tuikuttelen.
- Poissa puoliso poloinen,
- kulta kaunoinen ka’onnut.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.