K. A. Gottlund ja hänen suomenkieliset sanomalehtensä

K. A. Gottlund ja hänen suomenkieliset sanomalehtensä. Kirjoittanut anonyymi

Vähän yli sata vuotta on kulunut siitä, kun Beckerin toimittama suomenkielinen lehti Turun viikkosanomat, joka ei kooltaan eikä ulkoasultaan vastannut edes nykypäiviemme pienempiäkään lehtiä. Kohta tämän jälkeen alkoi ilmestyä toisiakin suomenkielisiä sanomalehtiä.

Pääkaupungissamme Helsingissä ei sensijaan ilmestynyt ainuttakaan suomenkielistä lehteä, ennenkuin tunnettu suomalaisuuden esitaistelija K. A. Gottlund alkoi kustannuksellaan julkaista ”Suomalainen” nimistä sanomalehteä. Tämä lehti oli vallan erikoinen ja suuresti poikkeava toisista senaikaisista lehdistä. Se ei ollut varsinainen päivälehti uutistietoineen, eikä myöskään mikään kaunokirjallinen lehti, vaan jotakin siltä väliltä. Ensinnäkään ei lehdessä käytetty kieli ollut mitään ”kirjakieltä” vaan se oli leveää savonmurretta, jota tiedämme Gottlundin erikoisesti harrastaneen. Lehden koko oli vaatimaton ja paperin laatu huonoa, mutta saavutti hän lehdelleen joka tapauksessa niin suuren lukijapiirin, että sen julkaiseminen kannatti, vaikkakin hän miltei joka numerossa valitteli lehden huonoa tilaa, avustusten ja ilmoittajien puutetta.

Lehti näytti jo alkuaikoinaan kiinnittäneen myös sensuuri herrojen huomiota siinä olleiden erikoislaatuisien kirjoitusten johdosta, sillä Gottlund oli siksi rohkea ja vakaa suomalainen, että hän lausui peittelemättä julki ajatuksensa, ja niinpä joutuikin lehti jo miltei alussa ”mustiin kirjoihin”. Lisaksi oli lehdellä kireät välit myös Suomalaisen kirjallisuuden Seuran kanssa. Tämä johtui siitä, että Gottlund oli aikaisemmin joutunut huonoihin väleihin Lönnrotin kanssa, sillä G. oli myös innokas vanhojen runojen ja sananlaskujen kokoilija, mutta hänen työhönsä ei kuitenkaan kiinnitetty sitä huomiota, joka tuli hänen kilpailijansa Lönnrotin osaksi. Tästä masentuneena ja suuttuneena hioi hän hammasta yhtämittaan Suomalaista kirjallisuuden Seuraa ja Lönnrotia kohtaan. Niinpä kirjoittikin hän jo lehtensä alkunumerossa:

”Tulkoo pojat painisille,

totta teistä loppu tulloo

hätäpäivä pielle käypi...”

Tällä tarkoitti hän juuri Lönnrotia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtomiehiä. Vaikka lehden joka numerossa olikin kiivasta polemiikkiä hänen vastustajiaan vastaan, jäi silti tilaa muullekin. Kaikista turhamaisuuksista huolimatta sisälsi lehti paljon arvokkaita kirjoitelmia suomalaisuuden sisäisestä historiasta vuosisadan alkupuolella ja yksityiskohtaisia kuvauksia kansan elämästä y. m.

Polemikin jatkuessa G. alkoi myös käyttää yhä rohkeampaa kieltä valtiollisista asioista. Hän lasketteli terävää satiiria silloisista venäläisistä johtomiehistä ja heidän toiminnastaan Suomessa. Tämän takia joutui lehti takavarikoitavaksi ja se lakkautettiin m. m. kerran kesken vuotta. Syynä lakkautukseen oli eräs poliittinen kirjoitus ”Uskon kauppias”, joka käsitteli kreikkalaiskatolisten käännytyshankkeita Suomessa. G. ei kuitenkaan pelästynyt näistä vaikeuksista, vaan jatkoi taas luvan saatuaan lehteään samassa äänilajissa. Tästä olikin seurauksena, että lehteä takavarikoitiin ja lakkautettiin useamman kerran, joten ei yksikään vuosikerta päässyt ilmestymään kokonaisena. Lehden lakkauttamisesta koituvat vahingot G. koetti hyvittää lehden tilaajille lähettämällä heille lehden puuttuvien numeroiden vastikkeeksi ”Sampo runollisto” nimistä julkaisua, jossa oli etupäässä kalevala-aiheisija runoja, useammat julkaistuja jo aikaisemmin lehden numerossa.

Sensuuri pakoitti kuitenkin lehden lopettamaan kokonaan toimintansa v. 1847. Tämä oli raskas isku Gottlundille, etenkin siitä syystä, että hänen kilpailijansa saivat siitä nyt hyvän pilan aiheen, mutta G. tajusi jo silloin saman ajatuksen, jota nykyisinkin niin paljon käytetään. Jos julkaisu lakkautetaan yhdellä nimellä, voi se taas alkaa uudestaan muutettuaan nimeä. Niinpä G. muuttikin lehtensä ”Suomi” nimiseksi, ja alkoi tämän nimen turvissa jatkaa taas samaa ohjelmaansa.

Tämän lehtensä alkutekstiksi hän sovitti sananlaskun: ”kun kissa karhuksi piässö, niin kahok sitten karjalaumais”. Tällä hän tarkoitti taas tietenkin vastustajiaan ja eritoten juuri Lönnrotia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hänen leppymätöntä kaunaansa Lönnrotia kohtaan osoittaa m. m. seuraava lauselma ”Suomessa”: ”Mitäpä luulisitte tämän Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olis tuota Lönnrotia, jonka kanssa hyö vehkeilövät tiellä suomalaisessa Suomessa”. Tällaisia pistäviä lauselmia tapaamme tuiki tiheässä lehden palstoilla. Lehden sisältö näyttää myös menneen nyt alaspäin. Siinä ei enää kuten aikaisemmin ”Suomalaisessa” ollut noita jälkipolvillekin arvokkaita ajan- ja tapain kuvauksia, vaan G. täytti lehtensä palstat pitkillä, kansalle liian vaikeatajuisilla kirjoituksilla kuten esim. useissa numeroissa jatkuva kielihistoriallinen tutkielma ”Jumalasta ja hänen moninaisista nimistään” jolla tutkielmalla G. sittemmin yritti väitellä suomen kielen professoriksi. Ehkä juuri tästä syystä lehti sai entistään huonomman kannatuksen, sillä tiettävästi oli vakituisia tilaajia vain vähän yli sadan ja yksityisnumeroita ei myyty.

Ei ollut lehden tilausmaksu kovin suuri. Vuosikerta maksoi 1 ruplan hopeassa mutta ”haettu, postilla muuannek, maksaapi vuosillisto 1 Rupl. 15 kop”, kuten hän lehtensä alussa kuulutti.

Kuten aikaisemmatkin julkaisunsa G. painatti lehtensä omalla kustannuksellaan. Vastaavana ja päätoimittajana hän itse.

Vaikka G. näyttikin lehdessään ajavan riippumatonta suomalaista politiikkaa oli m. m. Suomen palstoilla myös venäläisiä, saksalaisia ja ruotsalaisia ilmoituksia, mutta on hyvin luultavaa, että G:n täytyi taloudellisten vaikeuksien takia ottaa näitä vieraskielisiä ilmoituksia lehteensä, sillä hänen periaatteensa tiedettiin olleen, että suomalaisille tuli antaa vain suomenkielistä (hän tarkoitti savon murretta) luettavaa, sekä tekstissä, että myös ilmoituksissa.

Kun ”Suomi” edelleenkin vain jatkoi samaa ohjelmaansa, eikä välittänyt sensuurista eikä varoituksista, määrättiin tämäkin toinen lehti kokonaan lakkautettavaksi. Nyt näytti G:n sanomalehtiura loppuneen. Hän ei enää yrittänyt julkaista lehtiä, mutta kirjoitti ja kustansi sensijaan useita pikku kirjoja, etupäässä runokokoelmia, joissa hän kaikissa käytti samaa kieltä, savon murretta, johon hän jo lapsena oli tottunut.

Kaikista vioistaan ja virheistään huolimatta G. oli innokas suomalaisuuden ystävä. Hän koetti omalla tavallaan toteuttaa päämääriään, vaikka epäonnistui niissä monessa suhteessa.

Hän oli joka tapauksessa isänmaallinen mies ja koetti toteuttaa kansallistuntonsa vaatimuksia, vaikkakin hänen persoonallinen vihamielisyytensä toisia saman asian ajajia kohtaan johti hänet monasti harhaan ja pikkumoisiin tekoihin.

G. oli haaveillut tulevansa kerran kalevalan isäksi, Suomen kansan vanhojen runojen ja sananlaskujen kokoojaksi ja yhdistäjäksi, eikä hän koskaan voinut antaa sitä anteeksi, että joku toinen saavutti sen maineen ja kuuluisuuden, johon hän omasta mielestään olisi ollut ansiokas. Tiedetäänhän, että hän oli innokas vanhojen runojen kokooja. Hän on koonnut noin 7–800 runoa ja lisäksi joukon sananlaskuja ja arvoituksia. Lisäksi on hänen toimestaan painettu ensimäinen suomalainen kansanrunokokoelma, joka ei tietenkään laajuudessaan eikä kokonaisuutensa puolesta vedä vertoja Kalevalalle eikä Kantelettarelle, mutta se on joka tapauksessa laskettava hänelle kauniiksi ansioksi, ja syynä hänen epäonnistumiseensa sanomalehtien toimittajana ja julkaisijana on pidettävä yksinomaan hänen liian rohkeaa sanontatapaansa ja myös sitä, että hän niin hillittömästi hyökkäsi luuloteltujen vastustajiensa kimppuun, jotka kuitenkin itseasiassa kuuluivat samaan leiriin ja työskentelivät samojen periaatteiden mukaan.

Voimme kuitenkin muistella Gottlundia rohkeana ja yritteliäänä miehenä ja se, mitä hän on tehnyt varhaisempien suomalaisten sanomalehtien hyväksi, on myös ollut merkityksellistä jälkimaailmalle.

A. H.

Lähde: Aitosuomalainen 4.4.1930.