Köyhä Iivari

Köyhä Iivari. Kuvaus köyhälistön elämästä. Kirjoittanut anonyymi

Seuraavassa kerrotaan kymmenvuotiaasta pojasta.

Hän on tosiaankin saanut oppia tuntea, mitä merkitsee olla köyhän miehen lapsi, mutta mikä vielä pahempi: hän tietää millainen on hyljätyn lapsen kohtalo.

Voimme nimittää häntä esim. Iivariksi. Isää hänellä ei ole, ei ketään isän kaltaista, vanhempien rakkautta lapsiinsa hän ei saa milloinkaan tuntea, vaan kylmää, kolkkoa, ankaran maailman lemmetön käsi painaa hänen elämänsä mustaa mustemmaksi. Iivarilla on tosin sisaruksia, mutta jokaisella heistä on oma isänsä, joista yksikään ei elo hänen. Äiti on ainoana yhdistävänä siteenä lasten kesken. Iivari on synnin työn hedelmä, hän on äpärälapsi.

He, jotka tuntevat Iivarin kotoiset olosuhteet, sanovat, että äiti kohtelee häntä pahemmin kun muita lapsiansa. Äiti vihaa Iivaria. Ja Iivari, jolla on tunteellinen luonto, on sen vuoksi käynyt pelokkaaksi, melkeimpä hän on menettänyt huomiokykynsä ja järkensä. Hänen on vaikea ymmärtää asioita, hän änkyttää, ja pelätessään ankaran äitinsä rangaistusta on hän kalpea kuin palttina. Usein häntä rangaistaankin.

Leikkiessään pihalla naapurilasten kanssa on Iivari iloinen, mutta äidin lähestyessä muuttuu heti hänen mielenlaatunsa. Hän pelkää, seuraa äitiänsä kuin pahaa tehnyt koira, sillä äidin tullessa hänen täytyy heti jättää leikkinsä ja odottaa vapisevana, kauhistuneena potkuja, korvapuusteja tahi ankaria tuuppauksia. Iivari ei milloinkaan odotakaan niitä turhaan.

Usein äiti unohtaa Iivarin ruuan ja silloin hänen täytyy mennä nälkäisenä nukkumaan. Vielä säännöllisemmin tapahtuu, että äiti on poissa aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja silloin pojan täytyy, tultuansa koulusta, lähteä etsimään häntä, saadakseen edes hiukan suuhun pantavaa. Onko siis ihmeteltävä, että Iivari on koulussa typerä. Opettajatar kutsuu häntä laiskaksi ja pahankuriseksi, sillä hän ei tiedä mitä kärsimyksiä pojalla on, tämä ei myös niitä kerro, vaan kärsii hiljaisuudessa.

Opettajattaren mielestä oli Iivari niin laiska ja tottelematon, että hänen täytyi rangaista häntä ankarimmalla tavalla. Mutta Iivari on tottunut rangaistuksiin, hän on tottunut kamaliin sanoihin, se ei häneen paljoa vaikuta. Mutta toverien pilkka, heidän herjauksensa ja hyleksimisensä saattavat Iivarin entistään surullisemmaksi. Miksikä poika raukkaa ahdistetaan, eihän hän ole laiska, eikä pahankurinen.

Mutta opettajatar ei tunne köyhän, hyleksityn lapsen kärsimyksiä, ei köyhyyttä, jossa sen täytyy viettää elämänsä. Aina nälkäisenä, palelevana, siinä on kaikkien köyhien lasten kohtalo. Mutta ken välittää köyhästä lapsesta, ken nälkäisestä raukasta, ilkeäksi, pahankuriseksi hänet leimataan, huonojen ryysyjensä vuoksi katupojaksi.

Vaikka Iivarin äiti tahtoisikin hoitaa lapsiansa, niin ei hän voi. Suuren lapsilauman ympäröimänä, langenneena naisena täytyy hänen taistella olemassa olostaan. Köyhyys, häpeä, onnettomuus ovat äidin hellät tunteet, rakkauden lapsiinsa tukahduttaneet ja yhä syvemmälle hän vaipuu ijankaikkisuuden kuiluun. Mutta miksi pitää Iivarin ja hänen sisarustensa kärsiä äitinsä vuoksi? Miksi ei heille ole suotu onnellisempaa elämää. Siksi, että Iivari sisaruksineen on köyhälistön lapsi!

Kallu.

Lähde: Työmies 15.12.1900.