Käsi.

Kirjoittanut Guy de Maupassant


Asetuttiin piiriin ympäri tutkijatuomarin Bernutierin, joka kertoi mitä tiesi viimeisestä salaperäisestä tapauksesta. Viime kuukauden oli tämä selittämätön rikosasia pitänyt huomion vireillä koko Pariisissa. Sitä ei käsittänyt kukaan.

Herra Bernutier seisoi selkä uunia vastaan ja puhui, luetteli todistukset, kertoi eri mielipiteet, mutta ei sanonut mitään varmaa.

Useat seuran naisista nousivat tuoleiltaan ja asettuivat lähelle seisomaan tuijottaen kiihkoisin katsein tuomarin iloisennäköisiä kasvoja ja hänen suutaan, josta nuo jännittävät sanat lähtivät. He hehkuivat ja vapisivat palavasta halusta saada kuulla selitystä tuohon arvoitukseen, joka niin kauan oli heitä kiusannut ja hermostuttanut ja ärsyttänyt heidän intohimonsa äärimmilleen.

Eräs naisista – hän oli kalpeampi kuin toiset – huudahti, kun hetkeksi äänettömyys oli päässyt vallalle.

– Se on satumaista! Se lähentelee ylenluonnollista – siitä ei päästä koskaan selville.

Tuomari kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi:

– Niin rouvani, se on kyllä luultavaa, ettei siihen saada selitystä. Mutta sana ”ylenluonnollinen”, jota käytitte – sillä sanalla ei ole tässä mitään merkitystä. Tämä on harvinaisen taitavasti toimeenpantu rikos, se on niin sievästi, niin salaperäisesti tehty, niin että me olemme kykenemättömiä saamaan sitä valkeuteen... Mutta – minulla oli kerran ennen juttu, johon todellakin näytti sekaantuneen jotakin, niin, jotakin taikamaista... Meidän täytyikin luopua sitä urkkimasta, – meidän ei ollut mahdollista silmäillä sen hämäriin yksityiskohtiin.

Useat naisista huudahtivat yhtaikaa, niin kiivaasti, kun olisi ääni tullut yhdestä suusta:

– Oi – kertokaa se meille! Bernutier hymähti noin puolitotisesti, – niinkuin sopii tutkijatuomarin hymähdellä. Ja vastasi sitten:

– Kunhan vain ette luule minun ... hetkeäkään ... uskoneen, jotta siinä olisi ollut jotain ylenluonnollista, siinä jutussa nimittäin, jonka kerron... Minä en usko muita kuin pelkkiä luonnollisia, inhimillisiä syitä siihen. Vaan jos sanan ”ylenluonnollinen” asemesta suvaitsette käyttää tuota jokapäiväistä ”selittämätön” sanaa, niin se merkitsee jotain. Tässä jutussa, jonka teille kerron, ovat sivuseikat ja alustavat tapaukset huvittavimmat ja merkillisimmät... Niin, kuulkaa siis alusta:

Olin siihen aikaan tuomarina Ajacciossa, tuossa pienessä kaupungissa joka vuorien ympäröimänä sijaitsee hurmaavan kauniin merenlahden partaalla.

Siellä tuli erittäinkin tutkia kostorikoksia. Niitä siellä tapahtuu niin hämmästyttäviä, niin draamallisia, kuin suinkin ajatella voi, julmia ja uljaita. Siellä tapaa mitä liikuttavimpia koston aiheita, satavuotinen viha kytee siellä ja leimahtaa sammuneen näköisen kuoren alta, ilkein viekkaus, kamalin murha pilkistelee siellä salaperäisenä esiin ja purkautuu verikostoon, – väliin jalomielisyyteen. Muusta kun verikostosta siellä ei kuule puhuttavankaan, en muunlaista tavannut kahteen vuoteen. Se on tuo korsikkalaisen muinaisuuden perintö, joka ehdottomasti vaatii tuommoista personallista kostoa loukkauksesta, kostoa sukulaisille kostoa kolmanteen ja neljänteen polveen. Olen nähnyt miesten olen nähnyt vanhusten ja lapsien kuolevan, – minulla oli silloin jo pää täynnä noita juttuja...

... Eräänä päivänä kuulin, että muuan englantilainen oli vuokrannut huvilan lahden rannalla moneksi vuodeksi. Hänellä oli ranskalainen palvelija, jonka hän läpikulkiessaan Marseillessa oli pestannut.

Ennen pitkää alkoivat kaikki ihmiset epäillen puhumaan tuosta erakosta, jota ei koskaan nähty muualla liikkeessä, kun kala- ja metsämatkoilla. Hän ei koskaan puhutellut ketään, ei koskaan käynyt kaupungissa, mutta, niin kerrottiin, joka aamu harjoitteli hän tunnin aikaa pistoolilla pilkkaanampumista.

Hänestäkös alkoivat jutut levitä! Huhuttiin että hän oli ylhäinen mies, joka valtiollisista syistä oli paennut isänmaastaan, – sitten vakuutettiin, että hän lymyili täällä muudatta kauheata rikostaan, niin, sen kamalat yksityiskohdatkin tiettiin jo varsin tarkoin.

Paikkakunnan järjestyksenvalvojana pidin minä velvollisuutenani hankkia tuosta miehestä lähempiä tietoja, mutta minun oli mahdoton saada hänestä tietooni mitään varmaa. Häntä kutsuttiin sir John Rovell’iksi.

No, minä tyydyin siis siihen että pidätin häiviä vähän silmällä. Mutta minulle ilmoitettiin että hänessä ei voinut huomata mitään epäluulon alaista.

Huhut hänestä kumminkin yhä kulkivat, kasvoivat ja levisivät, niin että minä vihdoin päätin itse ruveta silmäilemään tuota ulkolaista. Menin sentähden usein muka metsästämään hänen talonsa tienoille.

Sopivata tilaisuutta odotin kauan. Semmoinen tarjoutui vihdon kuin sain ammutuksi metsäkanan juuri englantilaisen nenän edestä. Koira toi mulle saaliin ja minä lähdin, esittelin itseni vieraalle ja, pyytäessäni anteeksi epäkohteliaisuuttani, tarjosin minä metsäkanan hänelle.

Hän oli roteva, punatukkainen mies, tuommoinen hienostunut jättiläinen. Jäykkä hän ei ollut niinkuin englantilaiset tavallisesti, päinvastoin kiitti hän minua sangen ystävällisesti – tosin huononlaisella ranskankielellä. – Seuraavina viikkoina näimme toisemme metsästysretkellä useita kertoja.

Eräänä iltana, kun kulin hänen porttinsa ohi, näin hänen istuvan rannalla tuolilla piippu hampaissa. Tervehdin häntä, hän pyysi minut sisälle juomaan olutlasin seurassaan. Minua ei tarvinnut kahdesti pyytää.

Kohtelijaasti ja ystävällisesti otti hän minut vastaan, puheli englantilaiseksi harvinaisella innolla ja lämmöllä Ranskasta ja Korsikasta, teki pieniä kielivirheitä, mutta hyvin me ymmärsimme toisemme.

Siinä keskusteltaessa kyselin minä hyvin varovasti, tekeytyen uteliaaksi, yhtä ja toista hänen elämästään ja vaiheistaan. Hän vastasi hyvin tyyneesti ja pelottomasti, sanoi matkustaneensa paljo, Afriikassa, Indiassa, Ameriikassa, ja lisäsi hymyillen:

– Minulla on ollut monta seikkailua – oh yes!

Puheltiin sitten metsästyksestä, hän kertoi juttuja sarvikuonojen, tiikerein, elefanttein, vieläpä gorillain jahdeista. Minä virkahdin:

– Nuo eläimet ovat kaikki vaarallisia.

Hän hymyili ja sanoi raalta kajahtavalla äänellä:

– Vaarallisin eläin, se on sittenkin ihminen.

Nyt hän nauraa rähätti äännekkäästi, rumasti – päästi oikean karkean britannilaisen naurun, ja lisäsi mielissään.

– Minäkin olen paljo metsästellyt ihmisiä.

Tuli sitten puhe aseista, ja me menimme hänen huoneihinsa, jossa hän tahtoi näyttää mulle erinomaisia pyssyjään.

Hänen työhuoneensa oli mustiin verhottu, kaikki päällystetty mustalla silkillä kultareunuksilla.

– Japaanilaista mallia, selitti hän. Keskellä päätyseinää oli, esine, joka

heti veti huomioni puoleensa. Se oli verhottu mustaan huntuun – minä lähenin sitä katsellakseni: Se oli käsi, ihmiskäsi, miehen käsi. Ei sileä, valkosen puhdas luukäsi, vaan musta, kuivettunut käsi, jossa vielä oli keltaset kynnet, jätteitä lihaksista ja hyytyneestä verestä, joka oli kuivettunut ikäänkuin kirveen haavaan. Käsi oli kyynärluusta poikki isketty. Tuo irtanainen käsi oli kiinnitetty seinään rautapiikillä, joka taas riippui seinäänisketystä renkaasta, niin paksusta, että siihen olisi kestänyt hirttää norsun. Kysäsin:

– Mikäs tuo on? Englantilainen vastasi tyyneesti:

– Se on parhaan ystäväni käsi. Hän tuli Ameriikasta. Siellä oli häneltä miekalla isketty käsi poikki, nahka oli repeytynyt kivikossa ja oli kuivettunut auringon helteessä kokonaisen viikon – oah, tämä oli jotakin mulle, tämä.

Katsellessani tuota jäsenrajoa huomasin että se on mahtanut kuulua jättiläis-soturin ruumiisen, niin suuret olivat sormet. Se oli kamala katsella. Sanoin:

– Se on mahtanut olla vankka mies.

Sir John vastasi merkillisellä painolla:

– Oli, – vaan minä olin häntä vankempi. Tuon renkaan olen panettanut, jotta se pysyisi alallaan.

Pidin tuota pilana ja virkoin:

– Sitä kai ei tarvittane. Käsi tuskin hypännee irti.

Hän vastasi vakavasti:

– Siitäpähän myötään pyrkii lähtemään. Rengas ja pultti tuossa ovat ihan välttämättömiä.

Ajattelin, että onko mies hullu, eli onko tuo höperömäistä kostoa? Koetin lukea vastausta hänen kasvoiltaan, mutta ne olivat liikkumattoman tyyneet, aivan vakavat. Siis rupesin taas puhelemaan pyssyistä ja kehuskelin niistä.

Huomasin että eri paikoissa huoneessa oli kolme ladattua pistoolia. Näytti siltä, kun olisi mies elänyt alituisessa hyökkäyksen pelossa.

... Kävin hänen luona usein. Mutta sitten tuli aika, jolloin olin estetty häntä tapaamasta. Ihmisetkin olivat jo tottuneet häneen, ei enää kukaan hänestä välittänyt.


Kului kokonainen vuosi.

Eräänä aamuna – oli marraskuu käsissä – herätti palvelijani minut ja ilmoitti, että Sir John Rovell oli viime yönä murhattu.

Puolen tunnin perästä astuin minä vainajan huoneesen, seurassani poliisikomisarjus ja santarmikapteeni. Palvelija seisoi hämmästyneenä ja toivottomana ovella. Häntä tietysti ensin epäiltiin, mutta hän oli viaton.

Murhaajaa ei voitu löytää. Ruumis makasi keskellä huonetta selällään, västit auki, toinen takin hiha irrallaan, kaikki osoitti että siinä julma ottelu oli tapahtunut.

Englantilainen oli kuristettu. Hänen mustat, ajettuneet kasvonsa osoittivat suurinta kauhua ja tuskaa, ja kaula, joka oli viidestä kohden puhkastu – näytti kun olisi se rautatutkaimilla punottu – oli peitetty hyytyneellä verellä.

Kutsuttiin lääkäri. Tämä tutki kauan ja tarkasti kaulaihoa ja viiden sormen jälkiä siinä ja sanoi:

– Jos voisi ajatella mahdolliseksi, niin väittäisin että luuranko hänet on kuristanut.

Väristys kävi läpi selkäni, katsahdin kuolleen kättä seinältä ... sitä ei ollut enää siinä. Rengas oli katkaistu ja riippui irtaallaan seinästä.

Kyyristyin kuolleen yli ja näin hänen suussaan yhden noista salaperäisen käden sormista; sen oli hän purrut poikki toista nivelettä myöten.

Teimme viralliset tutkimukset mutta emme huomanneet mitään. Ei yhtään ovea ollut jäänyt auki, ei yhtään ikkunaa särettynä ei yhtään huonekalua sijoiltaan siirrettynä. Kahlekoirat eivät olleet heränneet.

Palvelija kertoi näin:

Viime kuun oli hänen isäntänsä ollut hyvin hermostuneena. Oli saanut paljo kirjeitä, jotka hän heti oli polttanut.

Usein oli hän vihoissaan temmannut ratsuruoskansa ja hurjuuden tapaisella rajuudella pieksänyt tuota kuivettunutta kättä, joka oli seinään naulattu ja joka – kukaan ei tiennyt miten – oli murhayönä revitty irti.

Hyvin myöhään meni hän maata ja sulki makuusuojansa aina hyvin huolellisesti. Aseita oli hänellä aina käden ottaman päässä vuoteestaan. Monasti puhui hän ääneen öillä – kuuloi aivan kun olisi hän riidellyt jonkun kanssa.

Viime yön oli hän maannut rauhassa. Kun palvelija aamulla aukasi oven, tapasi hän Sir John’in murhattuna. Hän – palvelija – ei osannut epäillä ketään.

Koko saarelta tutkittiin ja tiedusteltiin, hallitus määräsi varsinaisen sotaväen osaston poliisille avuksi. Mutta ei mitään saatu selville.

Eräänä yönä, kolmisen kuukautta myöhemmin, oli minulla paha painajainen. Tuntui siltä, kun tuo käsi, tuo salaperäinen käsi olisi rautaruoskan taikka oikeammin lyijynuijan tavoin peittänyt kattoa ja seiniä huoneessani. Kolme kertaa nukahdin, kolme kertaa heräsin uudelleen tuohon valekuvaan, ja olin näkevinäni tuon verisen käden joka loukkoi huoneessani ja siristeli sormiaan...

Seuraavana aamuna tuotiin mulle – käsi. Se oli tavattu hautuusmaalta, englantilaisen haudalta.

Etusormi puuttui.

... ”Niin naiseni, – siten lopetti Herra Bernutier kertomuksensa – siinä on koko kertomukseni, enempää sitä ei ole.


Naiset olivat hirveän kalpeina.

Yksi heistä huudahti:

– Niin, mutta siinähän ei ole minkäänlaista selitystä. En voi nukkua ensi yönä jos ette sano meille, mikä on teidän arvelunne asiasta.

Taas hymyili tutkijatuomari totisensekaisesti ja lausui:

– Hyvä rouvaseni – kyllä minä teidän rauhattomat unenne tyynnytän... Minä luulen aivan yksinkertaisesti, että käden omistaja ei ollut kuollut, vaan tuli noutamaan toista kättään toisella kädellään. Mutta sitä en ymmärrä miten hän sen teki... Sekin on niitä kostajattaren julmia salaisuuksia.

Eräs naisista mumisi:

– Ei, niin se ei ole voinut käydä päinsä, ei.

Mutta tuomari vastasi, taaskin hymyillen:

– Johan olin teille edeltäkäsin sanonut, että te ette tule pitämään minun selityksistäni.

Guy de Maupassant.

Lähde: Päivälehti 3.12.1890.