Käsi, joka tahtoi tulla pääksi
| Käsi, joka tahtoi tulla pääksi. Suomennos ”Työmiehelle”. Kirjoittanut Axel Danielsson |
Olipa kovin vaikeata saada Allania heräämään maanantai aamulla. Hän oli maannut ja lukenut puoli yötä, kunnes öljy lampussa oli palanut loppuun ja sitten nukkunut kirja kädessä. Nyt soitti ruukin suuri kello työhön, ja hänen täytyi nousta ylös. Äiti ravisti hänet valveille, antoi hänelle kahvia ja sai siten hänet lähtemään. Vastenmielisyys työhön tuntui tänään olevan kuin lyijynä jaloissa. Hän käveli raskaasti ja hervottomasti pitkin mäkeä alas lautatarhaan ja oli tuskin oikein hereillä saapuessaan perille.
Allanin työnä oli klo kuudesta aamulla klo kahdeksaan illalla, paitsi lyhyttä suurus- ja päivällisaikaa, olla lautatarhassa apuna lautoja lajitellessa. Hänen paikkansa oli lautaröykkiön latvapäässä, kaukkaaja oli tyvipäässä. Jokainen lauta piti kääntää ja nostaa samalla ylös kasan päälle, ja sitten oli Allanilla kappale punaista liitua, jolla piirsi sen paikan ympäri, mistä hänen piti raappia, kun koukkaaja kirjoitti prima, secunda, tertia ja quarta. Päiväpalkka oli 60 äyriä.
Nyt tuli koukkaaja ja riuhtasi alas lautatapulilta, jonne hän oli asettautunut makaamaan. Koukkaja oli pitkä, laiha mies, jonka ruumiisen ammatti oli painanut leimansa: pitkät kädet, ulospäin kiertyneillä käsivarsilla, selkä koukussa, jalat kierot ja väärät. Hän oli oivallinen ja uuttera työmies, mutta ei alkuperäisin luonnostaan, sillä hän oli nuoruudessaan ollut laiska ja huikentelevainen, vaan vaimo ja seitsemän lasta olivat hänestä tehneet ahkeran. Hän kiirehti sentähden alituisesti Allania ja hän kirosi jokaista hukkaan kulunutta sekuntia. Ja kun hän teki työtä, niin kävi se kuin olisi häntä siihen ruoskalla pakoitettu. Nälkäruoska on sekin eräänlainen ruoska.
Allan oli vielä kovin hento, mutta hän oli surkastunut kovasta työstä. Hän oli perinyt äitinsä hermot ja isänsä jäntereet, äitinsä kuumeentapaisen, helposti kuohahtavan mielenlaadun ja isänsä tarmokkaan itsepäisyyden. Äidiltä oli hän myöskin saanut kelmeät kasvonsa ja kummallisen, alaspäin soikenevan pään muodon. Olipa hän vielä isältään perinyt umpimielisen tyytymättömyytensä kohtaloonsa, ainaisen syvälle painuneen synkkämielisyytensä, joka tähän asti oli osoittautunut vihassa lautain lajittelemista ja koukkaajaa kohtaan.
Polttavassa auringonpaisteensa ja sateessa ja purevassa pakkasessa kohtasi hän koukkaajan joka aamu klo 6, eikä päässyt hänen ankaran valtansa alta ennenkuin klo oli soittanut iltavuorolle. Silloin sai hän suoristaa koukistuneen selkänsä ja marssia mäkeä ylöspäin. Pistelevällä tunteella polventaipumissa ja vyötäisillä, tuli hän kotia ja asettui istumaan pöydän toiseen päähän, vastapäätä isäänsä, joka tuli kotiin verstaasta. Kädet riippuivat tönkistyneinä sivuilla, aivan niin kuin ne olisivat olleet paleltuneet, katse oli väsynyt, eloton ja himmeä mieli oli tympistynyt välinpitämättömiksi. Kummallakin, sekä sielulla että ruumiilla oli kuitenkin vielä kimmoavaisuutensa jälellä ja ne asettautuivat takaisin normaalikuntoon, saatuaan ruokaa ja lepoa. Mutta kimmoavaisuus ei ollut mikään tyhjentymätön voiman lähde, vaan se ehtyi vähän joka päivä.
Vähittäin tuli luonnolliseksi asiaksi, että Allanin olisi pitänyt päästä kaupunkiin käymään alkeiskoulua. Se oli perheajatus, joka kypsyi itsestään, ilman että sitä oli tarvinnut kovinkaan paljon pohtia. Allan itse oli vähimmän kärkäs siitä puhumaan, hän vaan luki ja odotti, ja isä teki suunnitelmia yrityksen toteuttamiseksi.
Ukko Nordilla oli vanhempi veli, jonka sanottiin olevan rikkaan. Erään kerran vieraillessaan oli hän lausunut muutamia sanoja, joista sukulaiset johtivat sen loppulauseen että hän kustantaisi Allanin koulunkäynnin. Siihen lankkuun oli Nordit perhe kietoutunut kiini. Oltiin niin varmoja asiasta, että Nord ennen pitkää päätti kirjoittaa veljelleen. Muutamaa kuukautta ennen kuin koulun piti alkaa, antoi hän veljelleen tiedoksi, mitä häneltä toivottiin. Kirjettä seurasi Allanilta kirjoitusnäytteenä erityinen kirjoitus, jonka kirjoittamiseen hän oli käyttänyt tavattoman pitkän ajan.
Parin viikon kuluttua tuli vastaus. Se sisälsi sen selityksen, että setä oli suuresti hämmästynyt, kun hän sai tietää, että veli luuli häntä rikkaaksi. Niin, paha kyllä, ei ollut asian laita. Hän saattoi kyllä itse tulla toimeen, mutta häneltä ei riittänyt äyriäkään ylitse, niin että hän ei nyt, eikä koskaan tulevaisuudessakaan voisi auttaa Allania pääsemään perille opin tiellä.
– Senkin saituri! ärjäsi Nord luettuaan kirjeen vaimolleen. Mutta Nordin vaimo ei sanonut mitään, vaan kääntyi kuten tavallisesti lieteen päin ja itki.
Kun Allan tuli illalla kotia, niin antoi isä hänelle varovaisesti tiedon sedän vastauksesta. Äiti oli pelännyt, että hän pahastuisi tästä liian kovin, mutta se ei näyttänyt tekevän häneen mitään muuta vaikutusta, kuin että hän tuli vielä kelmeämmäksi eikä voinut syödä ensinkään illallista. Hän sanoi aikaisin hyvää yötä ja meni ylös kamariinsa, jossa hän heittäytyi vaatetettuna sohvalle, sytyttämättä edes tulta kynttilään.
Hän ei ajatellut nyt niin paljon sitä tosiasiaa että hänen toiveensa olivat rauenneet. Jotakin aivan toista nyt pälkähti hänen aivoihinsa. Hän oli nykyisin lukenut kummallisen kirjan ihmisen alkuperästä ja kehityksestä. Olikohan se totta mitä siinä kirjassa sanottiin, eiköhän Aatamia ja Eevaa koskaan olisi ollutkaan, vaan että ihmiset olisivat ainoastaan sivistyneitä apinoita? Mutta ei siinä kyllä. Ihmiset saattaisivat myöskin, jos he antautuivat palvelemaan voiton himoa, tulla apinoiksi uudestaan, ja koko joukon pienemmässä ajassa, kuin mitä oli kulunut heidän ihmisiksi tulemiseensa. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa esimerkiksi koukkaajaa. Hänen koukkuisia jalkojansa, joiden polvet eivät voineet taipua ulospäin, pitkiä käsiänsä, kapeata otsaansa, suuria leukoja ja karvaisia käsiänsä; ne olivat kaikki kieltämättömästi kauniita todistuksia takaisin päin kulkevasta kehityksestä. Ja jos hänen pojastansa myöskin tulisi koukkaaja ja rotu siten säilyttäisi itsensä, niin ei kestäisi montakaan sukupolvea, ennenkuin kadotettu rengas olisi palautettu elävään lihaan ja luuhan. Jotenkin siihen tapaan ajatteli Allan. Hän ajatteli myöskin omaa koukkaajatulevaisuuttaan ja tunsi väristyksen, joka veti kokoon lapaluut ja kulki läpi ruumiin aina jalkoihin astui. Kulkisiko hänkin kehityksessä alaspäin, tullakseen koukkari-apinaksi?
Ei, onnellisesti ei! Sillä tuossa kirjassa sanottiin myöskin, että muutamat varmat lajit eivät voi kestää taistelua epäsuotuisissa olosuhteissa, vaan kuolevat pois. Hän oli itse nähnyt, että ruusut, joita hän oli koettanut istuttaa ryytimaan santaiseen maaperään, kuihtuivat aivan kuin keuhkotautiset ja kantoivat ainoastaan pieniä, vaaleita ja kuivettuneita kukkasia. Tämä armelias laki lajien sortumisesta, pelastaisi hänetkin tulemasta sukuunsa. Luonnon kova sydän olisi lempeämpi kuin ihminen. Se puristaa itseensä kaikki ne onnettomat, jotka ovat tulleet tänne epäsuotuisaan aikaan ja tukehduttaa ne hädällä kuoliaaksi, jota vastoin ihmiset pitkällisestä kiduttavat uhrejansa kuitenkaan tappamatta niitä.
Isä ei kuitenkaan vielä kadottanut kaikkea toivoansa. Hänellä oli varakeino, jota hän nyt päätti käyttää. Se oli kyllä vastenmielisempää ja nöyryyttävämpää, mutta sitä ei voinut auttaa, – kun se koski pojan tulevaisuutta.
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä puki hän ylleen mustat herranehtoollisvaatteensa ja pyysi Allania seuraamaan mukana. He menivät ruukin patruunan luokse, joka asui toisella puolella lahtea, suuressa valkeassa palatsissa, joka oli rakennettu rantatöyräälle. Hän pitäisi kyllä huolta Allanista.
Patruuna istui ulkona pylväskäytävässä, nojautuneena eräällä sohvalla, peukalot liivin reisissä. Kun Nord pyysi saada hänen kanssaan puhua eräästä tärkeästä asiasta, nousi hän ylös ja ilahutti alammaisiaan ystävällisellä hymyilyllä.
Nord antoi täydellisen kertomuksen Allanin tiedon halusta, hänen hyvästä päästään ja hänen kiihkostaan lukemaan kirjoja, perheen suuresta ajatuksesta, sedän kovasta sydammestä ja vanhempain surusta, kun he eivät voi tehdä mitään poikansa hyväksi. Kertoipa vielä koulunopettajan sanoneen: ”sen pojan puolesta pitäisi maksaa!” ja esitti lopuksi asiansa.
– Vai niin, sanoi patruuna, nyt ymmärrän minä. Tarkoitus olisi siis, että Allanin pitäisi ryhtyä opiskelemaan.
– Niin olisi herra patruuna.
Patruuna nousi ylös, käveli muutamia kertoja yli pylväskäytävän, edelleenkin peukalot liivin reisissä. Niin näpäytteli hän sormillaan, vihelsi erään trallin, pysähtyi Nordin eteen, otti sikaarin, niisti ja sytytti sen ja vastasi vihdoin viimein:
– Etkö sinä Nord tiedä sitä vanhaa sananlaskua! Oli kerran jossain kuuluisa maalari, ei suinkaan mikään lankkumaalari, vaan oikea taiteilija, ymmärrätkös – Pariisissa hän sitäpaitsi olikin – joka, kuten monet muutkin ihmiset, asui suutarin luona. Ja tällä oli poika, kuten sinullakin, ja tähän tarttui halu päästä naskalista, aivan niinkuin sinullakin Allan on halu päästä lautatarhasta. Tämä tahtoi tulla taiteilijaksi, ja silla aikaa kun maalari oli poissa otti poika pensselin ja alkoi tuhria erästä taulua. Mutta maalari tulikin samassa sisälle ja huusi suutarin pojalle: ”suutari, pysy lestissäsi!” Etkö sinä ole koskaan kuullut tätä sananlaskua?
– Kyllä, herra patruuna...
Patruuna nauroi.
– Ja sinä Allan olet varmaankin lukenut tarinan jäsenistä, jotka eivät tahtoneet tehdä ruumiille palvelusta. He olivat tyytymättömät asemaansa ja luulivat, ettei heidän tarvitse varustaa ravintoa vatsalle. No, sinä kai tiedät mitenkä kävi ruumiille. Aivan samalla tavalla on yhteiskunnan laita. Se tarvitsee sekä kädet että pään. Kädet olette te, päänä ovat meidän oppineemme, insinöörimme ja tiedemiehemme ja me olemme vatsa.
Hän heitti päänsä taaksepäin ja nauroi täyttä kurkkua sukkeluudelleen.
– Niin me olemme vatsa. Ja kun se nyt kerran on niin, niin saatte te kädet olla siihen tyytyväiset! Minä en ainakaan tahdo kiihoittaa teidän tyytymättömyyttänne.
Niin vastasi patruuna. Isa ja poika kumarsivat kohteliaasti ja poistuivat puiston kautta. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta menivät he ruukin läheisyydessä olevan sanomalehtiasioitsijan kotiin. Hän oli huonomaineinen henkilö, jonka huhuttiin olevan sekä jumalankieltäjän että sosialistin.
Tuo pieni laiha ja vilkas mies otti heidät sydämmellisesti vastaan ja tarjosi isälle konjakkia ja sikaaria, Kun Nord oli kertonut tarinansa loppuun, lensi hän ylös tuolilta ja kirkasi:
– Sanoiko se saatana niin: ”vatsa – se olemme me!”?
– Juuri samat sanat.
Asioitsija tarttui Allanin käteen ja piti puheessaan sitä omassa kädessään.
– Kuuleppas poikani, minä olin jo kohta alassa sinun koulunkäyntiäsi vastaan ja minä olen iloinen, ettei siitä tullutkaan mitään. Patruuna oli oikiassa, jakaessaan yhteiskunnan, vaikka sitä paitsi onkin aasi. Jos hän olisi ymmärtänyt mahan edut oikein olisi hän antanut sinun ruveta opiskelemaan ja tehnyt sinut osaksi päästä, joka johtaa käsien työtä ja turvaa ”vatsaa” hyökkäyksiä vastaan. Nyt ajoi hän sinut sen sijaan portista ulos! Eli olisiko sinulla todellakin ollut halua tulla pääksi senlaiselle vatsalle?
– Ei, sanoi Allan painavasti – siksi en olisi koskaan tullut!
– Joko sitten sinusta se olisi tullut, tai sitten ei mitään. Katsoppas mitä tuli talonpojan pojasta tuolla pitäjässä! He velkaannuttivat talonsa ja lähettivät poikansa kouluun. Nyt on hänen nenällään kultasankaiset lasisilmät ja häntä kutsutaan professoriksi. Mutta mitä hän tekee? Hän seisoo kateeterissa ja pitää luennoita, noin puolen tusinan suuruiselle kuulijakunnalle, jostakin kuolleesta aasialaisesta kielestä! Hän ei ole mikään jäsen, vatsa eli pää, ei kerrassaan mitään muuta kuin – tyhjä titteli.
Asioitsija täytti lasin uudelleen.
– Maljamme! Patruunamme on tehnyt tänään yhden hyvän työn. Hän on estänyt erästä oivallista jäsentä tulemasta huonoksi ja kelvottomaksi pääksi. Ja koska sinä Allan et saanut tulka pääksi, niin täytyy sinun olla käsi joka lyö ja jäsen joka potkasee!
Lähde: Työmies 12.2.1898.